Vippaa mulle 22 donaa

Suomen Kirjailijaliitto on ollut perinteisesti vahva järjestö. Nyt se tavallaan jakautuu kolmeen leiriin.

1. Nuoret kirjailijat. Alle 40-vuotiaat.

2. Keski-ikäiset kirjailijat. 40-65-vuotiaat.

3. Eläkeiässä olevat kirjailijat. 65-vuotiaat ja sitä vanhemmat.

Olen tietysti vähän järkyttynyt, kun vanhempi konkari sanoo joutuneensa lusimaan 15-vuotisen apurahan.

Kun julkaisin esikoisteokseni, tein päätöksen, etten ota kantaa apurahoihin. Rahan perään itkevä kirjailija on yksinkertaisesti säälittävä. Mieluummin menen töihin raksalle tai tehtaaseen.

Nyt ongelmana tietysti on, ettei siellä raksalla tai tehtaassa ole niitä töitä.

Minulla on osa-aikainen vakanssi kirjastossa, olen onnekas. Tällä hetkellä tosin olen kirjoitustöiden takia virkavapaalla.

Kiitän siitä kirjastoapurahalautakuntaa.

Sorvin ääreen kirjastoon palaan joulukuussa, jatkan Kertomuksen kirjoittamista taas keväällä.

Kongon runot

Tapaus NTAMOGATE on paketoitu osaltani, välillä harmittaa kun työnsin nokkani koko soppaan, työt häiriintyivät.

Kiitän Harri Nordellia, Leevi Lehtoa ja Karri Kokkoa suorasta, rehellisestä kanssakäymisestä asian tiimoilta. Kiitän tässä myöskin toimittaja-kirjailija Heikki Saurea, joka on samanlainen asioihin välittömästi tarttuva kuumakalle kuin minäkin.

Olen antanut palautetta käsikirjoituksesta, joka pienen fiilailuni jälkeen päätyi sellaisenaan Ntamon kustannusohjelmaan – minulla siis tuskin on edes varaa sanoa, että huonosti toimitettu. Samasta käsikirjoituksesta antamani sanallinen palautteeni päätyi sellaisenaan kokoelman takakanteen.

Lisäksi olen julkaissut runon Tappajamummo ntamon syksyllä ilmestyneessä runosarjakuvakirjassa. Saan ntamon kirjailijana alennukset kaikista ntamon tuotteista – okei, tätä taustaa vasten katsoin, että minulla on myös pokkaa ottaa vähän erilainen kanta NTAMOGATEEN kuin vaikkapa…öö… nimet nyt sensuroitu.

Helsingin Kirjamessut ovat ensi viikon lopulla, marraskuussa pamahtaa sitten runouden osalta oikein kunnolla, kun Runoviikko Varsinais-Suomessa järjestetään 8 –17.11.2013. Kymmeniä tapahtumia ympäri maakuntaa, lisäksi vierailuja Helsingissä, Tampereella ja Jyväskylässä.

Ainoa mahdollisuus olla törmäämättä silloin runoihin, on matkustaa kuuhun tai Kongoon.

Mellakat ovat siirtyneet jalkapallokatsomosta runokentälle

Jääkiekko sopii turvallisuushakuisille, tappelut pysyvät kaukalossa. Jalkapallossa rähinät ovat kentän ulkopuolella.

Eilen Turun Kaupunginkirjaston futisjengi FC Lainasto päihitti Kirjastoliigan derbyssä Åbo Akademin jalkapallojoukkueen 5–2. Tässä liigassa ovat vain nämä kaksi joukkuetta, FC Lainasto ja BBK. Pelejä on joka vuosi kaksi, ensimmäinen keväällä ja toinen syksyllä. Liiga aloitettiin vuonna 2005.

FC Lainasto on lievästi ollut niskan päällä, mutta yleisesti ottaen kohtaamiset ovat olleet tasaväkisiä.

Jatkoilla kirjastoalan ammattilaiset kyselivät ntamogatesta, kerroin Leevi Lehdon olevan monessa liemessä uitettu konkari, jota pienet tuulet eivät riepottele – toisin on hänen ympärillään määkivän lammaslauman. Johtajalle on oltava uskollinen.

Itse olen kerran meinannut vetää kustantajaani turpaan, vaikka olemme hyviä ystäviä. Olimme silloin ulkomailla ja juovuksissa – anteeksi Ville.

Olisin kyllä saanut Ville Hytöseltä pahasti siipeeni, hän on niin mukavaksi mieheksi yllättävän voimakas – voittaa isoja äijiä kädenväännössä tämän tästä. Älkää kuitenkaan haastako, käsi voi joskus katkea, Ville tarvitsee sitä kirjoittamiseen.

Ken leikkiin ryhtyy

Hämmentävää, ensin Suomen Kirjailijaliiton johtokunnan tuore jäsen (ja kirjallisen lautakunnan jäsen) pyytää, että muuttaisin Leevi Lehtoa (ja ntamoa) koskevan lauseen ”oikeaksi” – sanavalinta hänen – kyse tästä lauseesta:

”Leevi on armoitettu peluri, joka taitaa julkisuuspelin.”

En tietenkään rupea mitään muuttelemaan, Leevi on ihan helvetinmoinen peluri, jokainen asioista perillä oleva sen tietää.

Leevi on myös tuon Kirjailijaliiton johtokunnan tuoreen jäsenen tuore kustantaja näemmä: ulkomaille tähtäävä käännösantologia ilmestyy vielä tässä kuussa.

Seuraavaksi toinen kollega (ja kirjailijaliiton jäsen) nimittää minua ”turkulaiseksi läskipäiseksi mafioosoksi” – koska olen kysynyt miksi hän ei keskustele asiallisesti kanssani, vaan puhuu ja kirjoittaa minusta selän takana mitä sattuu.

Äsken luin herrasmiehen blogista tämän: ”Tapani Kinnunen taisi hihkua innosta että NTAMOn runoilijoiden lisäksi myös Otavalla ja Södikalla on paskarunoilijoita.”

Sanoinkos minä noin edellisessä blogipäivityksessäni? Voin kyllä sanoa seuraavassa, jos asiat siitä paranevat.

Hän kirjoittaa myös:

”Mulliperse-Rack-Koisonvarsi tunkeutui rääpimään minua omaan blogiini kommentoimalla. Poistin ala-arvoiset räksytykset. Samalla lisäsin kommentin julkaisun kontrollin tämän henkilön röyhkeyden takia.”

Tämmöisiä kirjailijoita meillä on Suomessa armon vuonna 2013.

Turussa on Amerikan meininki

Kertomuksen kirjoittamiseen tuli pieni tauko Turun Kirjamessujen keikkojen takia. Oli myös hienoa nähdä messuilla esiintynyt yhdysvaltalainen runoilija ja kirjailija Dan Fante pörräämässä pitkin Turun Eerikinkatua eilen pariinkin otteeseen, päivällä eksyneen näköisenä pistäytyessäni postissa, illalla kävin pienessä haastattelussa Ravintola Koulussa ja astuessani ulos mestasta kuulin Dan Fanten kääntäjän äänen kadun toiselta puolelta. Siellä Kari Aartoma meni määrätietoisin askelin Fanten yrittäessä pysytellä kyydissä mukana.

Toinen keskeytys Kertomuksen kirjoittamiseen tuli, kun osallistuin Ntamon ympärillä pyörivään ”kuohuntaan” parissakin nettikeskustelussa. Uudenlaista julkaisupolitiikkaa harrastavan Ntamon johtaja Leevi Lehto on tuohtunut Tanssiva Karhu -runokilpailun puheenjohtajan Harri Nordellin kritiikistä.

Leevi on armoitettu peluri, joka taitaa julkisuuspelin. Hän on nyt ilmoittanut, että Ntamon kirjat vedetään mahdollisesti kilpailusta pois.

Harri Nordell on tässä kuitenkin vahvoilla: Ntamolta tulee välillä täysin keskentekoisena kamaa ulos.

En tiedä onko yhtään parempi asia, että myös Otavalta, Tammelta ja WSOY:ltä julkaistaan huonoja kirjoja.

Väkivallan sietämätön keveys

Sain puhelinsoiton, muuan henkilö oli närkästynyt, koska olen mennyt kirjoittamaan hänestä ”fiktiivisiä valheita.” Kysyin, missä minä niitä olen kirjoittanut, kaveri antoi tarkat koordinaatit. Tsekkasin runot läpi, niissä ei käsitelty häntä millään tavalla.

Sitten tuli tekstiä, mistä saisi kyllä hyviä runoja.

Olen kuitenkin tällä hetkellä proosan kimpussa, kirjoitan Kertomusta: siihen pitäisi nyt vetää asiaa aikakaudesta, josta kertominen ei paljon kiinnostaisi. Ihan varmasti alkaa puhelimet päristä.

Miehen on kuitenkin tehtävä, mikä miehen on tehtävä.

Siihen aikakauteen liittyy henkilö, joka minulle soitti. Minun täytyy jotenkin käsitellä silkkihansikkain ei-tunnistettavasti hänen väkivaltaisuuttaan.

Hemingway ampui aivonsa seinälle

Vähän stressaantunut olo, vaikka ei pitäisi, olenkohan tulossa sairaaksi?

Minulla on kassissa sinikantinen ruutupaperivihko täynnä kuulakärkikynällä kirjoitettua Kertomusta, se pitäisi ensi viikolla hakata koneella puhtaaksi. Sen joutuu samalla kirjoittamaan tavallaan uudestaan: väline vaikuttaa ajatteluun.

Olin paikassa, missä en voinut käyttää tietokonetta. Kirjoitin siis vanhan liiton tyyliin käsin paperille.

Huomenna on keikka Porissa, ensi viikon lopulla Turun Kirjamessuilla ainakin pari vetoa, lisäksi iltatilaisuus lauantaina, kun runoyhdistys Nihil Interit täyttää 20 vuotta.

Voisin vuodattaa paljon verta ja ruutia paperille, mutta kehoni ja tykki ovat kastuneet Välimeressä.

Stage syö miestä, loppujen lopuksi haluan vain kirjoittaa

Olin puolentoista viikon sisään kaksi kertaa Helsingissä runokeikalla. Ensimmäinen esiintyminen oli Ravintola Kaisaniemessä osana Runokuu-kirjallisuusfestivaalia, toinen Tappajamummo ja muita runosarjakuvia -antologian julkistustilaisuudessa Café Mascotissa. Molemmat olivat odotettuja tapahtumia – niinpä latasinkin keikkoihin jonkin verran voimavaroja, myös taskumattia tuli kallisteltua, en kiellä.

Ennen Tappajamummon julkkareita kävin pihvillä ja oluella pitkäaikaisen ystäväni ja runojeni luottolukijan Timo Lappalaisen kanssa – runoilija hänkin. Kävimme myös läpi uusia runojani, ei niitä vielä montaa ole – pieniä merkintöjä Timppa runoihin kuitenkin jo laittoi. Jotenkin luotan häneen, tänään tein noihin seitsemään runoon ehdotetut korjaukset.

Snagarillakin esitelty Mellerin haudalla -runo säilyi kuitenkin esimerkiksi sellaisenaan. Muutenkin merkinnät koskivat lähinnä välimerkkejä ja joidenkin sanojen poisheittämistä.

Kertomuksen kirjoittaminen sujuu aikataulussa, tekstiä syntyy välillä pelottavalla vauhdilla – ehkä syytä pitää pieni tauko ja katsoa mitä on tullut elokuun aikana kirjoitettua.

Ajanlasku ei alkanut uudestaan Jeesuksesta vaan Sex Pistolsista

Kirjoitan Kertomusta, siinä on ihmisiä oikeilla ja fiktiivisillä nimillä. Fiktiivisiä nimiä käytän silloin, kun en muista oikeaa – tai henkilöön liittyy jokin arveluttava piirre, jonka takia voisin sitten joutua oikeussaliin. Luvaton aseen hallussapito voisi olla esimerkki tällaisesta.

Revin menneisyyttäni rikki, kun kelaan aikakausia joihin Kertomus sijoittuu: miten muuten voisikaan olla? En paranna maailmaa antamalla siitä liian siloiteltua kuvaa.

Yhteiskunnassa on varmasti aina vikaa, mutta niin sitä vikaa löytyy ihmisestäkin: päähenkilöä myöten.

Parasta on, että ainakin osa Kertomuksesta sijoittuu aikakauteen, jolloin ns. uuden aallon musiikki ja punkrock vyöryivät Suomeen. Minulla on taas hyvä syy kuunnella Sehr Schnelliä, Se-yhtyettä ja Briardia.

Kaljalla Harrin kanssa

Tänään en kirjoita tarinaa eteenpäin. Myöskään yhtään runon aihiota ei ole syntynyt, en ole edes yrittänyt. Runot syntyvät hyvin luontevasti, jos ovat syntyäkseen. Yritän olla kirjoittamatta niitä, kirjoitan vain kun joku lause alkaa takoa päässäni, eikä siitä pääse eroon kuin laittamalla se säkeiksi.

Eilen meni huikan puolelle, Turussa oli Taiteiden yö ja olin sopinut oluesta kovasti arvostamani kollegan kanssa. Join sitten Unicumia oluen kanssa tyhjään vatsaan, alokasmainen virhe, puolustuksekseni on sanottava, että lähdin liikkeelle niin sanotusti suorilta jaloilta vähän etuajassa.

Kävimme myös Mantun Grillillä, tuolla Reijo Mäen tunnetuksi tekemällä snagarilla Seurusteluravintola Uuden Apteekin alapuolella. Söin lihapiirakan höyrymakkaralla ja katselin Aurajokea. Kollega istui vieressäni penkillä ja söi omaa annostaan, olikohan makkaraperunat majoneesilla?

Hetkeä aikaisemmin olimme istuneet Pikku Havannan terassilla, kun frendini halusi ostaa sikareita. Itse olen lopettanut kaikenlaiset polttamiset. Katselimme vastapäisen leluliikkeen ikkunoihin, niistä heijastuivat karut kuvajaisemme. Tarkemmin katsottuamme tajusimme, että siinä olivatkin pizzakeisari Dennis Rafkin ja arkkitehtikeisari Benito Casagrande. Siitä ovesta ei eilen yksikään lapsi taatusti mahtunut ostoksille.

Kertoilin kollegalle meneillään olevista hankkeistani. Hän kannusti minua säilyttämään ihan alkutekijöissään olevassa tarinassani henkilöiden oikeat nimet. En ole varma muistanko kaikkien nimet oikein – ja toisaalta ei kiinnosta joutua raastupaan. Toistaiseksi nimet ovat suurin piirtein kohdallaan, se helpottaa kirjoittamista. Jälkeenpäin ne on helppo sitten muuttaa, jos katson aiheelliseksi.

Sarjatulta kirjoituskoneella ja lavalla

Koulut alkavat, meikäläisellä kirjoitushommat. Näin olen ajatellut. En pelkää paljastaa mitä kirjoitan: se kuitenkin muuttuu. Jokainen päivä on erilainen.

Syksyllä olen runojen kanssa stagella ainakin seuraavasti:

28.8. Ravintola Kaisaniemi, Helsinki

7.9. Café Mascot, Helsinki

28.9. Pori (paikka vahvistamaton)

5.10. Turku

Marraskuussa onkin sitten Varsinais-Suomen runoviikko 8.11.–17.11.2013, jolloin keikka Turussa ja toinen jossain lähikunnassa.

Arto Mellerin seura

Sattuma heitti minut ja avovaimoni viikonlopuksi Lappajärvelle. Tuo Etelä-Pohjanmaalla sijaitseva virkeä paikkakunta on minulle ensisijaisesti edesmenneen runoilijan ja kirjailijan Arto Mellerin synnyinpaikka. Hän vietti siellä elämänsä tärkeät vuodet ylioppilaaksi saakka (vaikka valkolakin Vimpelin lukiosta kirjoittikin).

Arto Melleristä riittäisi paljonkin kerrottavaa, mutta laitan nyt vain poikkeuksellisesti uunituoreen, täysin toimittamattoman runon, jonka juuri kirjoitin. Se saattaa vielä muuttua. Perustin myös Lärvikirja-keskustelussa leikkimielisesti Arto Mellerin seuran – itse asiassa sen syntysanat lausuttiin lauantaina saunan jälkeen Kivitippu-kylpylän rantalaiturilla, kun kylpytakeissa avovaimoni kanssa siemailimme olutta ja siideriä.

Täysin epävirallisen ja byrokratiaa välttelevän Arto Mellerin seuran jäsen nro 3 on kirjailija Teemu Helle. Hän innostui FB:ssä ajatuksesta.

***

MELLERIN HAUDALLA

Nyt tajuan

ne meteoriitit

sun runoissa,

jumalauta, koko

Lappajärvi – se järvi! –

on meteoriitin synnyttämä

73 miljoonaa vuotta sitten.

Seison haudallasi hiljaa,

isäsi ja äitisi nimet

on kaiverrettu samaan

mustaan graniittiin.

Arto, en koskaan

pyytänyt omistustasi

niihin kokoelmiin

joihin piti.

En osta Salesta

Itäkylä-paitaa,

vaan meetvurstia,

banaaneja ja sipsejä.

Olutta on hotellilla,

lapsille tuon tuliaisina

sirpaleita meteoriitista.

(4.8.2013) 

Copyright Tapani Kinnunen

Runorakit kujalla

Kirjoitan tämän ennen kuin katson sähköpostit. Nyt mennään tajunnanvirralla. Söin perunat, makkarat ja join oluen ja portterin. Siihen loppui tajunnanvirta, otin käteeni tuoreimman Tuli&Savu-lehden, siinä on runoja Harri Nordellilta, Tony Laineelta ja Sami Liuhdolta. Olen juonut kaljaa heidän jokaisen kanssa.

Repesin siinä kohtaa, missä herra Liuhto kirjoittaa: ”Aurinko paistaa (ulkona). Mietin tuossa Jari Tervoa, että häntä olisi hauska vetää turpaan. En minä kuitenkaan vetäisi, vaikka melko oletettavasti voittaisin hänet tappelussa.”

Se on runosta, Harri Nordell taas on sanonut karsivansa runoistaan kaiken huumorin pois, Tony Laine kirjoittaa runonsa jonnekin Liuhdon ja Nordellin välimaastoon.

Järjestin Sami Liuhdon kanssa Turun Runoseminaarin 2011. Oli siinä muitakin mukana, mutta pidättäydytään nyt olennaisessa: seminaari on videoitu ja se on tallessa muistitikulla. Jos jostain löytyy taho, joka on kiinnostunut litteroimaan tapahtuman, tikku annetaan lainaksi.

Viikonloppuna on Turussa Ilmiö-festivaali. Olen mukana tapahtumassa räppäri Dxxxa D:n ja runoilija Harri Hertellin kanssa. Meille on varattu esiintymislava lauantaina reiluksi tunniksi klo 18.00 alkaen. Ohjelmanumeromme nimenä on Runorakit kujalla.

Shefki Kuqin näköinen bussikuski

Helsingin Sanomissa (5.7.2013) oli ihan asiallinen arvostelu Haitin runoista. Sen voi jokainen googlettaa netistä, joten annan sen elää omaa elämäänsä. Totean vain, että minulla on ihan omat saappaat eikä Hemingwayn tai Bukowskin. Siihen runokokoelmani esipuheen kirjoittaja, virolainen runoilija Jürgen Rooste ystävällisessä kirjoituksessaan myös viittaa.

Kaikki arvostelut eivät kuitenkaan tule verkkomaailmaan. Löysin kirjaston työntekijän ystävällisellä avustuksella seuraavan erinomaisen kirjoituksen. Siitä voidaan repiä ajatuksia seuraavaksi. Hyvät naiset ja herrat – Salon Seudun Sanomien arvostelu kokonaisuudessaan vieraananne!

***

Shefki Kuqin näköinen bussikuski

TOMMI AITIO

Tapani Kinnunen: Haitin runot. Savukeidas. 64 s. 14 e.

Haitin runojen saatesanoissa Jürgen Rooste kirjoittaa, että Tapani Kinnusen runoihin on helppo päätyä henkilöhahmoksi.

Totta, riittää että on ”Lemmy Kilmisterin näköinen karju” tai "Cary Grantin näköinen kaverini” tai ”Shefki Kuqin näköinen bussikuski”. Sekin auttaa jos sattuu olemaan taitava jalkapallon pelaaja.

Pelkkä yhdennäköisyys Deborah Harryn kanssa tuskin vielä riittää, sillä Tapani Kinnunen on kohdannut turkulaisella nakkikopilla myös aidon asian, ja kirjoittanut siitä uusimpaan kokoelmaansa oikein kauniin muistelon Blondiesta, huulipunasuudelmasta ja makkaraperunoista.

Haitin runoissa, niin kuin Kinnusen lauseissa aina, maistuu runoilijan oma elämä ja sen arkiset sattumukset. Ajetaan bussilla, piipahdetaan kapakissa, kohdataan jänniä tyyppejä. Tamperelaisen runoilijan kanssa syödään porilaiset Turussa.

Eeppisten mittasuhteiden tavoittelusta Kinnusta ei sovi syyttää ellei sellaiseksi sitten lasketa suhteellisen vapaamuotista assosiointia, kuten viikatemiehen kohtaamista ruosteisen Mersun takapenkillä.

Tapani Kinnunen on vaikuttava karaktääri turkulaisessa runoskenessä. Hän langettaa pitkän ja peittävän varjon, jonka suojissa moni muukin, mahdollisesti vähäisempi lahjakkuus kokeilee onneaan kaupungin katujen kovanaamarunoilijana.

Kinnusen opetuslapset eivät aina kuitenkaan ymmärrä, että ollakseen uskottava kovanaama pitää kyetä myös herkistelemään. Pelkkä pyssykuvastoon ja väkivaltaan ynnä päihteisiin takertuminen kaventaa aihemaailman ja tekee runoilijasta ressukan. Pitää ymmärtää myös elämän kauneimpia asioita, kuten Debbie Harrya ja makkaraperunoita.

(Salon Seudun Sanomat 26.4.2013)

Sielun veljiä

Kirjoitin helmikuussa 1983 (olin silloin 20-vuotias) lehtijutun, jonka voi sanoa kestäneen aikaa: siitä julkaistaan katkelmia syksyllä ilmestyvässä kirjassa, joka käy läpi Sielun Veljet -yhtyeen hurjia alkuaikoja. Teoksen tekijät ovat toimittaja Vesa Sirén ja valokuvaaja Juha Metso.

Luin asiasta uusimmasta Soundista (nro 6-7/2013), vinkin antoi hyvä kaverini. Kirjoittamani juttu on raportti Sielun Veljien ensimmäisestä konsertista Joensuun Kaupunginteatterissa 8.2.1983. Yksi vaikuttavimmista keikoista, mitä olen nähnyt. Bändi hioutui huippuunsa pari vuotta myöhemmin L’amourha-levyn aikoihin, mutta tuo ensimmäinen keikka jätti jälkensä. Sitä samaa olen joskus halunnut nähdä kirjallisuus- ja runoustapahtumissa.

Musiikki toimii minulle muutenkin kirjoitusprosessin aikana. Tykkään kuunnella yhtä lailla Sex Pistolsia ja Clashia kuin Miles Davisia ja Monkia – hyvä kama on hyvää tyyliin katsomatta.

Minulla on mielessäni tarina, jonka työnimenä on ”1979”. Katsotaan nyt tuleeko siitä mitään, mainitsen asian, kun se paljastettiin syntymäkaupungissani Joensuussa ilmestyvässä sanomalehdessä. Annoin kesälomamatkalla joen kaupungissa käydessäni haastattelut sekä Karjalan Heiliin, että Karjalaiseen. Edellinen on mainio kaupunkilehti, jälkimmäinen ”maakunnan ykköslehti”. Joensuussa ei lueta Helsingin Sanomia, eikä Turun Sanomia.

Sinappia ja ketsuppia

Aloitin kesäni hautajaisilla, eräs hyvä kaveri on tällä hetkellä valmis lataamoon.

Muuten kaikki hyvin.

Kesä on mökkeilyn ja festareiden aikaa, en harrasta kumpaakaan.

Tykkään kuitenkin matkustella aina, kun siihen tarjoutuu tilaisuus. Lapsiperheessä aikataulut eivät kuitenkaan ole helposti soviteltavissa: jonkun on huolehdittava marsuista.

Okei, huumoria kehiin.

Ja runoa!

Kirjoitin alla olevan melkein 20 vuotta itse kohtaamisen jälkeen, onnistuihan se lopulta.

Hyvää juhannusta kaikille!

***

NEW YORK

Pistin Blondien levylautaselle.

Olen monta kertaa yrittänyt kirjoittaa runoa

siitä kuinka söin makkaraperunoita

Debbie Harryn kanssa nakkikioskilla Turussa.

Se oli aamuyöllä

bändin Ruisrock-keikan jälkeen,

paikalla olivat myös kitaristi ja basisti.

Vaihdoin muutaman sanan ja

sain Deborahilta nimikirjoituksen

ja huulipunasuudelman

ruutupaperinpalaselle povariini.

Sitten siihen tuli lisää

nimikirjoituksenpyytäjiä,

Debbie ja kundit

lähtivät vetämään ennen kuin

ehtivät tilata mitään.

Söin makkaraperunat yksin.

Istuin katukiveyksellä ja katsoin lokkia,

joka nokki ketsupista ja sinapista

värjäytynyttä voipaperia puhtaaksi.

(Copyright Tapani Kinnunen, runo kokoelmasta Haitin runot, Savukeidas 2013)

Poreallasbileet

Kävin lasteni kanssa mummolassa. Vanhempieni kotikadulla oli hulppean näköinen omakotitalo myynnissä, selvisi että sen omistaa eräs heavymuusikko, joka nyt lusii pitkää kakkua nuorten naisten hyväksikäytöstä ”mallibisneksessä.”

Ei siitä enempää, iltapäivälehdet ovat luultavasti käsitelleet jo asian. Muusikon vaimo tosin pitää miestään yhä viattomana, kaveri on kuulemma kateellisen panettelun uhri. Joopa joo, kun kakkua tulee 12 ja puoli vuotta, niin näyttöjen on oltava tosi perusteelliset.

Junassa matkalla Helsingistä Turkuun viereisille pöytäpaikoille osui kolmen nuoren naisen seurue. Ainakin yhdellä heistä oli lapsi tai lapsia, hän oli joutunut raskausaikanaan poikaystävänsä raa’an pahoinpitelyn kohteeksi – tämä selvisi heidän jutuistaan. Nyt naiset olivat menossa puutarhajuhliin Turkuun, luvassa oli porekylpyjä ja kuvauksia.

Naisilla oli parikymmentä senttiä korkeat korot jalkineissaan, yhden korvikset olivat jo valmiiksi hukassa. ”Mä olen piiloblondi”, kolmikon musta nainen sanoi. Se nauratti kaikkia.

Kirjoitin aamulla runon naisten jutuista, toivottavasti poreallasbileistä ei tarvitse tulevaisuudessa lukea iltapäivälehdistä.

London calling

Kahdeksan päivää Lontoossa. Vastoin joitakin ennakkotietoja en siis ollut keikalla Annikki Off -tapahtumassa Tampereella. Ohjelmatiedoissa mainitun esiintymiseni aikaan join pussikaljaa Soho Gardenissa, Lontoon sydämessä. Kulman takana oli erinomainen Foyles-kirjakauppa viidessä kerroksessa. Kirja ei siis ole vielä kuollut.

Matkani aikana Haitin runoista oli ilmestynyt arvostelu ainakin Parnassossa. Lisäksi Voima-lehdessä Tommi Parkko analysoi yhden kokoelman runoista – varsin osuvasti.

Tässä vähän tietoa tulevista keikoista:

20.7. Ilmiö-festivaali Turussa. (keikan luonne tarkentuu lähempänä ajankohtaa)

28.8. Helsinki

7.9. Helsinki

5.10. Turku

16.11. Turku

Allakassa on siis vielä mukavasti tilaa, jää aikaa kirjoittamiselle. Syksyllä onkin tarkoitus kirjoittaa neljä kuukautta putkeen, katsotaan mitä syntyy.

Mainitsemassani Soho Gardenissa muuten kirjoitin ensimmäisen säilyttämisen arvoisen runoluonnoksen Haitin jälkeen. Sen nimi on yksinkertaisesti Soho Garden. Valmis teksti se ei vielä ole, mutta läheltä liippaa. Jotenkin nautin sen kirjoittamisesta: tölkki olutta vieressä puistonpenkillä, porukkaa ruohikolla pitkin poikin – monia eri kansallisuuksia. Liikemiehet pikkutakeissa pelasivat pingistä, sikhit puhuivat työhaalareissa kännyköihin, turistit pitivät kiinni kameroistaan.

Minun kamerani oli ruutuvihko ja kuulakärkikynä.

Oletteko Virosta, puhutteko haitia?

Tuglas-seuran jäsenlehdessä Elo (nro 3 / 2013) on Hannu Oittisen kirjoittama informatiivinen arvostelu Haitin runoista.

Näin se menee, tekijämiehet hoitavat homman, sain vinkin asiasta pitkäaikaiselta ateljeekriitikoltani Timo Lappalaiselta. Hän on Like-kustantamon runoilija ja työskentelee kirjastonhoitajana Vantaalla.

”Tapani Kinnunen

HAITIN RUNOT

Savukeidas 2013

Mitä tekemistä tunnetun turkulais-ginsbergiläisen runoilijan uutuuskokoelmalla on Elo-lehden kritiikkipalstalla? Miten kirja Viroon liittyy? Yllättävän monella tavalla.

Haitin runojen myötä jo yhdeksänteen runokirjaansa yltänyt Tapani Kinnunen kuuluu ensinnäkin niihin suomalaisiin runoälykköihin, jotka ovat puuhanneet Viron parissa jo pitkään. Mainittakoon heitä muitakin: Harri Hertell, Esa Hirvonen, J. K. Ihalainen, Esa Mäkijärvi, Joni Pyysalo, Jouni Tossavainen… Samankaltaisen luettelon voisi yhtä hyvin koostaa myös järjestötasolla, sillä suomalais-virolaisin voimin on tällä vuosituhannella järjestetty yhä enemmän runokiertueita, messulavailua, festivaalisessioita ja jopa teatteriesityksiä. Runosuhteita sävyttääkin virkeys ja säännöllisyys.

Runoilijalle on tuiki tavallista päätyä henkilöksi toisen runoilijan teokseen. Näin on käynyt virolaiselle kulttirunoilijalle Jürgen Roostelle, jonka hahmo vilahtelee Haitin runojen sivuilla ja joka lisäksi on tekijän pyynnöstä kirjoittanut kokoelmaan alkusanat. Epätavallisen temppunsa Rooste vielä päättää suomeksi kirjoittamaansa runoon, jonka aiheena on Turun parnasso – mihin voisi todeta että tietysti, koska juuri Turun ja Tallinnan väliselle akselilla on viime aikoina selvimmin pykätty runon siltaa.

Kinnusen kokoelman runoista karkeasti noin viidesosa liittyy Viroon, ja moni teksti kommentoi suoraan juuri runosuhteita. Näin vaikkapa Cabaret interruptus, joka on lainannut nimensä tallinnalaiselta pikkuteatterilta ja runoklubilta: ”Jürgen on hyvä järjestämään / omituisia runokeikkoja. / Viimeisin oli suomalais-virolainen / lopunajan runokabaree / vanhassa helsinkiläisessä pornoteatterissa.” - - Lukekaa itse loput.

Suorastaan odotuksenmukaisesti Kinnunen hajustaa runonsa viinanhuuruilla ja maustaa ne tiukalla ilmaisulla, revittelyllä, hauskuuksilla ja nostalgialla. Tulos on nautittava. Viro on tuottanut Haitin runoihin tasaisen vahvoja tunnelmapaloja, vaikka kirjan varsinaiset helmet tulevat muualta. Niitä ovat absurdi avausruno Vääräuskoiset; piikittelevän hyvä Voodoo tai kepeä kuolemaruno Viikate. Teoksen nimeen tai muuhun sisältöön katsomatta on silti selvää, että kirja ansaitsee paikkansa myös Viro-keräilijöiden hyllyissä.

Hannu Oittinen”

Kovaa kamaa

En päässyt helatorstaina jalkapallostadionille katsomaan FC Interin ja FC Lahden välistä jalkapallo-ottelua. Järjestysmiesten esimies ilmoitti, että olen uhka yleiselle turvallisuudelle. Revitään tuosta huumoria!

Kaiken huipuksi olin täysin selvin päin, olin päättänyt pitää ns. tipattoman pyhäpäivän. Se taisi olla kaikkein vaarallisinta.

Sähköpostiin kolahti samana päivänä tieto, että Demokraatti-lehdessä on ollut keskiviikkona 8.5. arvostelu Haitin runoista. Arvostelijana Matti Saurama, joka on seurannut runojeni kehitystä esikoisestani Nauru pimeästä huoneesta (Pahan Kukka 1994) lähtien.

Demokraatti on entinen Uutispäivä Demari, sen kulttuurisivut kuuluvat valtakunnan parhaimmistoon.

Lainaan nyt arvostelun kokonaisuudessaan:

”KOLISEVAN USKOTTAVAA RUNOA

Tapani Kinnusen runoa luonnehtii kaksi varsin erilaista piirrettä, keveys ja kovuus. Runoja on vaivaton lukea, ne antavat väliaineettoman kyydin. Kokoelma on kuitenkin kaukana hahtuvanohuista runohattaroista. Säkeet lentävät kulmahiomakoneen voimalla, hehku polttaa kuin ahjossa pajavasaran alla. Runoydin on kolisevan katu-uskottavaa, tuntuvin sattumin muljahtelevaa miehistä ravintoa, kuulua Tapani-peltipurkkiruokaa.

   Uusimmassa kokoelmassa Haitin runot on aiempaa enemmän inhimillisen kosketuksen ja tunnetason jälkiä. Isänpäivänä hän ”lapioi kakkua naamaansa”, toisessa runossa hän yhdistää juopon kohtalon jokaiseen lukijaan. Lapsuus herättää hänessä kestäviä muistoja, ”pyöräilen kouluun lumisateessa ja sinisissä verkkareissa”. Runoilijan posetiivi jaksaa pyörittää elämänuskon laulua, pelkäksi piikkilangannielijäksi hänestä ei kaikkien onneksi ole. Nähdessään Kuoleman viikatteen tuntemattoman auton takapenkillä, hän pyytää kuskilta: ”jätä minut huoltoasemalle”. ”Olemme varattuja / runoudelle”, hän kuittaa ystävänsä kanssa viereiselle baariseurueelle.

Suoraan

sanottuna

Kinnunen on kelpo runoilijan lailla ristiriitainen. Runo on elämässä kiinni kuin hai uimarissa. Tekijä on räväkkä, joka ei huuda vain puolustuksekseen. Hän on hyvin elämäniloinen ja hymyilevä, toden totta lempeä ja ihmeen sosiaalinen. Harva tummiin Amareihin kasvonsa kätkevä lava-akrobaatti päättäisi runoaan kotikuvaan ”marsut ja vaimo ja tyttäret.” Vaikuttaa siltä, että rakkauden aurinko ei hänellä laske edes yöksi.

   Tavoilleen uskollisena Kinnunen ei pukeudu syvällisyyden puhtoiseen palttinapaitaan, hän karttaa kaikkinaisille näennäisherkkyyden pehmusteille laskeutumista. Beatin ja rockin heijastumat on tatuoitu Kinnusen sielunriekaleeseen terävällä piirturilla. Hän on sitä mitä on: suoraselkäinen, suoraviivainen ja suorasanainen, hän on itsellinen. Hänestä ei saa yliotetta sen paremmin akateeminen taho kuin pelottavasti pelkäävien miesten uho. Tosikkojen heikkouksillekaan hän ei antaudu suojakilveksi.

   Kinnusen runous on luonnoltaan kuin pitkä riitti. Yhdenmiehen sota kestää kuin ihmeen kautta. Runo tykyttää ja huohottaa sydämen kiihkeydellä.

   Runoa on jo pitkään hallinnut ja hallitsee edelleenkin lyhytiskuinen anekdoottitekniikka. Tekijä luonnostelee ystävistään muotokuvia, hän tallentaa tapahtumia ja sattumuksia. Hän osaa tehdä matalasta päivänvalonkestävää, halvasta hintatietoista. Hän kulkee, elää ja seuraa ja kirjaa kokemansa runoksi.

Ryhdikäs

hulttio

Tavaramerkiksi itsensä työstänyt tekijä on baarien mies, pinttynyt kaupunkirunoilija, jolle käy aina ennemmin rasta kuin rastas. Rajuuden rinnalla hänellä on silmää kauneudelle, mutta toisella lailla puhuttelevasti kuin mitä viikkolehdet tai sanakirjat esittävät. Inhimillinen myötätunto on hänellä sisäsyntyistä, huumori vaikka mustan enkelin siivellä matkaan lähetettyä. ”Ginnunen”, runoutemme babyface-pahis.

   Tapani Kinnunen on silottelematon sanantaitaja, loppuun saakka ryhdikäs hulttio, mutta myös hyvällä tavalla pehmennyt. Lihansyöjän ruokavalioon on ilmaantunut vihannesvaihtoehtoja, habitus on laventunut. Voi sanoa, että onni vapauttaa ja kannatan onnen tunteen edelleen lisää(nty)mistä.

   Entäs se Haiti? Runoilijalle ei ole etäistä, ei läheistä, kaikki on samaa materiaalia. Maailma on yksi. Sulkeutunut itsetyytyväisyys olisi tuhon alku.

MATTI SAURAMA”

 (Demokraatti 8.5.2013)

Kriitikon kuolema

Hannu Erik Waarala

1954–2013

***

Kirjoitit takavuosina "Tommy Tabermannin ja Heli Laaksosen vastapainona ja tasapainottavana tekijänä suomalainen lyriikka tarvitsee yhden Tapani Kinnusen, eli pulinat pois."

- Hannu Waarala, Keskisuomalainen / Savon Sanomat

***

Kritiikki on kuolemassa päivälehdissä, kirjallisuutemme on menettänyt yhden runoudesta kirjoittavan äänen.

Hiljainen hetki, hattu pois päästä – punaviinilasillinen huulille. Tämä on minun tapani osoittaa kunnioitusta.

Olut, limonadi – ja Haitin runot

Aurinkoinen lauantaipäivä Turussa. Istuin terassilla alkoholinkäytön lopettaneen kaverini kanssa, juttelimme niitä näitä kirjallisuudesta. Haukuimme ne, kenet pitikin – ja kehuimme heidät, kenet pitikin.

Paitsi ettemme haukkuneet ketään, kirjalliset kuviot Suomessa ovat sen verran pienet, ettei oikein huvita sanoa pahaa sanaa kenestäkään. Siitäkin joku loukkaantuu: ettei noteerata! Semmoinen on ihmisen mieli.

Tuli puheeksi Richard Brautigan . Kaverini ei ollut lukenut häntä. Alta aikayksikön teimme rynnäkön Turun pääkirjastoon. Hyllyssä oli kulttikirja Taimenenkalastus Amerikassa. Luin sen nuorena useaan kertaan ja tykkäsin valtavasti – kirjaston varastossa olivat Melonin mehu ja Kartanon peto. Ystävällinen kirjastotyöntekijä haki pyynnöstä jälkimmäisen ilman odottelua.

Kaverini pisti kirjastokortin vinkumaan ja lainasi kirjat. Sitten vielä limonadille ja oluelle jokivarteen. Oli loistava päivä pieneen chillailuun: katsella ohikulkevia typyköitä ja puhua niitä näitä kirjallisuudesta.

Kävimme myös Sammakon Kirjakaupassa Kauppiaskadulla. Kysyin piruuttani, onko Tapani Kinnusen Haitin runoja hyllyssä. ”Ei ole”, myyjä sanoi katsottuaan koneelta, ”kaikki on myyty.”

Ei niitä varmasti montaa siellä ole ollut, mutta eikö olisi järkevää hankkia loppuunmyydyn teoksen tilalle lisää kappaleita? Varsinkin, kun kyseessä on uutuuskirja.

Nettikirjakaupat ovat syrjäyttämässä perinteiset kirjakaupat. En ihmettele, netistä tavaraa saa niin pitkään kuin sitä on varastossa. Hintakin on halvempi.

Vaimoni sukkahousut, Jenni Haukio ja Tulenkantajien kirjakauppa

Sain puhelun, jossa kysyttiin: ”Oletko esiintynyt Tampereella Jenni Haukion sukkahousut

päässä?”

Vastasin rehellisesti, etten ole. Olen kyllä takavuosina ollut useilla keikoilla Isoa-Britanniaa myöten tasavaltamme ensimmäisen naisen kanssa, mutta se oli aikaa ennen Jenni Haukion avioitumista Sauli Niinistön kanssa. En ainakaan muista, että olisin koskaan vetänyt Jennin sukkahousuja päähäni.

Nyt nuo runokeikoilla silloin tällöin käyttämäni mustat sukkahousut on lahjoitettu Tulenkantajien kirjakaupan kirjailijamuseoon Tampereella. Lahjoitus tapahtui perjantaina 26.4.2013 runokeikan alkajaisiksi, kustantajani ja Tulenkantajien kirjakaupan nuorempi isäntä Ville Hytönen otti sukkahousut juhlallisesti vastaan. Ville myös kyseli sukkahousujen historiasta.

Annoin samana päivänä Tampereen yliopiston omalle radiokanavalle Radio Moreenille haastattelun yhdessä Kai Kyösti Kaukovallan kanssa. Hän on vanha undergroundmies Tampereelta ja Turusta. Kyllä, hän on vaikuttanut molemmissa päätyäkseen lopulta Hämeenlinnaan Pinellan puistikkoon. Ohjelma tulee ulos tällä tietoa keskiviikkona 8.5. ja on kuultavissa myös internetin välityksellä.

Tampereella oli vielä kolmaskin keikka samana päivänä äidinkielenopettajille, ei ihme että illalla oli jo takki vähän tyhjä.

Tulevista keikoista mainittakoon 15.5. kotikulmilla Nummen kirjastossa oleva esiintyminen, joka on samalla Voodoo-runokiertueen päätöskeikka. Luen matskua Haitin runoista.

Samalla viikolla on perjantaina 17.5. esiintyminen Helsingin Kalliossa Laitapuolen lauluja II -tapahtumassa. Sekä heti perään Kulttuurivihkojen 40-vuotisjuhlassa Ravintola Pianossa. Ulkoministeri Erkki Tuomioja pitää juhlapuheen.

Seuraavalla viikolla keskiviikkona 22.5. olen mukana Kulttuurivihkojen 40-vuotisjuhlakiertueen paneelikeskustelussa Turun Kirjakahvilassa. Aiheena on ”Paloiko Turku – tuliko taide?” Siinä vedetään vielä kerran yhteen Turun kulttuuripääkaupunkivuosi 2011 – jäikö jäljelle muuta kuin Logomo? 

Vaarallinen runous

Ennen kuin olin julkaissut mitään, tein päätöksen: en koskaan valita apurahoista!

Tänään tuli tieto, että olin saanut mielestäni ansaitun summan tuohta – faktojen kertominen ei siis ole valittamista – se mahdollistaa sen, minkä olin jo muutenkin päättänyt: elokuusta marraskuun loppuun kuluvaa vuotta aion elää vapaana kirjailijana.

Kirjoitan niin kuin kirjoitan, taloudellisesta tilanteestani riippumatta. Raha kuitenkin tapauksessani pidentää ikää: minulla on mahdollisuus kirjoittaa entistä enemmän – lähimmäisiäni tai kavereitani mitenkään säästämättä!

En ole koskaan nuoleskellut apurahalautakuntien suuntaan: en usko, että hyvä kirjallisuus syntyy rahan voimalla.

En kuitenkaan allekirjoita myöskään henkilön N.N. lausumaa: ”Runojen kirjoittaminen pitäisi julistaa laittomaksi. Sen jälkeen niitä kirjoittaisivat vain ne, joilla oikeasti on kirjoitettavaa.”

Se toki helpottaisi kriitikon työtä: kaikki runoilijat voitaisiin viedä saunan taakse!

Nyt valinta on lukijoilla, vaikka kirjakaupat, kriitikot ja kaikenlaiset musta-tuntuu-kerhot tekevät kaikkensa, että valinta olisi mahdollisimman vaikeaa.

Hyvä niin, aika näyttää, mikä teksti kantaa!

Ystävyydestä, luottamuksesta

Jouduin Vätinseisojan kanssa asialliseen sanaharkkaan. Sen innoittamana päätin päivittää blogiani taas yhdellä runolla Haitin runoista.

Mietin pistänkö sivulta 59 vai 60. Päädyin ensiksi mainittuun. Ugh!

TURUN HAUTAUSMAA

 

Kaadoimme viinaa

Jarkko Laineen, Paavo Nurmen

ja Jarno Saarisen haudoille,

vanha virolainen tapa

kunnioittaa vainajia.

Näytin tallinnalaisille

runoilijaystävilleni

toisenlaista Turkua.

Aloitimme Humm Pubista

jossa Jürgen ja Kaur

saivat tarjouksia

humalaisilta naisilta

aamulla klo 11.00.

Grandamissa törmäsimme

entiseen nyrkkeilijään,

muistan ulkoa miehen tekstiviestin:

”Roomassa. Eilen lensin

hotellista vittuun. Nyt on

tekohampaat hävinneet.

Hyvin menee!”

Ex-nyrkkeilijä kertoi

hormoninkäytöstään

ja näytti leikkausarvet

polvistaan: ”Uudet

nivelet.” Jürgen ja Kaur

alkoivat torkahdella

kesken tarinoinnin.

Johdatin kaverukset

takaisin majapaikkaansa,

heillä oli keikka

samana iltana.

(runo kokoelmasta Haitin runot, Savukeidas 2013)

Kauko Röyhkä, Timo Hännikäinen ja taiteilijan hommat

Minulla oli asiaa Kauko Röyhkälle, mutta hän oli keikalla Äänekoskella. Olen pääsääntöisesti tykännyt herran kirjoista ja levyistä, monet niistä tuntuvat edelleen olevan ongelma ns. kotimaisen älymystön edustajille. Lisäksi Röyhkää pidetään ärsyttävänä tyyppinä: nuorena hän uhosi ja herjasi, nykyisin puolustaa vähemmistöjä ja luonnonsuojelua. Mielestäni hän toteuttaa taiteilijan perinteisiä tehtäviä parhaimmillaan. Mikään suoraviivainen rockmies Röyhkä ei ole koskaan ollut.

Vuosi sitten täytin 50 vuotta. Pidin yhteiset bileet Juha Kulmalan (50), Ville Hytösen (30) ja Savukeitaan (11) kanssa. Pari sataa henkeä oli kutsuttu bailaamaan Turun Barker-teatteriin, illan artistiksi seuloutui – yllätys, yllätys – Kauko Röyhkä. Hän veti soolona hienon setin.

Lava vapaa -osuudessa esseisti ja runoilija Timo Hännikäinen kävi laulamassa vanhan suojeluskuntalaulun Vöyrin marssin erään esikoisrunokokoelmansa viime syksynä julkaisseen ystävänsä kanssa. Tempaus ei saanut aplodeja, Hännikäinen ja toinen sankari poistuivat vähin äänin juhlista.

Röyhkä kirjoitti tapauksesta facebook-sivuilleen, mikä aloitti pitkän keskustelusarjan. Jotkut ihmettelivät miten vanha ”ärsyttäjä” nyt vetää herneen nenäänsä moisesta. Ehkä hän ei vetänytkään hernettä, vaan toimi vastuullisesti. Hännikäisen tavoitteena oli käydä vähän ”säväyttämässä” lavalla. Tunnen Timo Hännikäisen kohtuullisen hyvin, en osaa ottaa vakavasti hänen kiinnostustaan kansallissosialismiin. Pitäisikö? Minusta Hännikäinen on hieno kirjailija ja keskustelija, joka onnistuu paremmin taiteilijana kuin poliitikkona.

Mainitsin asiasta hänelle Jyväskylän kirjamessuilla. Hännikäisen vastaus oli hyvä: ”En minä olekaan poliitikko.”

Takaisin Kauko Röyhkään, hän on soolokeikoilla maakunnassa. Viime yö oli mennyt kuulemma Äänekosken Hotelli Hirvessä. Samassa paikassa, jossa Helismaa legendan mukaan kirjoitti Suutarin tyttären pihalla -laulun sanat. Tavallaan Röyhkä onkin soolona Suomea kiertäessään Helismaan ja Rautavaaran jalanjäljillä – Repe ja Tapsa vain eivät koskaan olleet kuulleet David Bowiesta ja Lou Reedista.

Palautetta, keikkoja ja tappouhkauksia

Kirjallisuus- ja päivälehtien arvostelut ovat luonnollisesti kirjailijalle tärkeitä. En kuitenkaan väheksy myöskään henkilökohtaista palautettta, jota vuosien saatossa onkin tullut melkoisesti.

Tuorein tuli tänään vanhalta koulukaverilta, jonka kanssa olin samassa opinahjossa oppikoulun ensimmäiseltä luokalta ylioppilaaksi saakka. Koulu oli Joensuun Yhteiskoulu, vuodet jotka X:n kanssa jaoin olivat 1973-1981. Siinä ajassa ehti sattua ja tapahtua melkoisesti - hyvässä ja pahassa.

Tässä sähköpostilootaani kolahtanut viesti:

***


Hyvä kirja. On se kummallista miten pienellä voidaan kuvata niin paljon (Levysoitin)!

Suosikkini ovat Marraskuu, Levysoitin ja (tietysti) Viikate. Viikate tuon videon takia! Olen katsonut sen jo "muutamia" kertoja.

T:XXXXXXX

***

Okei, Haitin runoista oli näytteitä matkalla runojen ensimmäisistä versioista valmiiseen kokoelmaan runouslehti Tuli&Savussa, Kerberoksessa ja Kulttuurilehti KIRJOssa. Muihin en tällä kertaa tarjonnut, runojen näkeminen aika ajoin kirjallisissa julkaisuissa antaa mukavasti potkua kirjoittamiseen.

Esitän runoja keikoilla pääsääntöisesti vasta, kun ne on ensin julkaistu kansissa.

Seuraavan kerran nousen stagelle Tulenkantajien Kirjakaupassa (Hämeenpuisto 25, Tampere) 26. huhtikuuta. Samana päivänä on toinenkin keikka, mutta se on käsittääkseni suljettu tilaisuus. Porissa on keikka 2.5. ja Helsingissä 17.5.

Mä olen maantiekiitäjä

Kuten Atik Ismail sanoi: "Kinnusen nakkikioskin" nimen pitäisi olla "Kinnusen snagari".

Nyt se on luotu. Kaikenlaisia vinkkejä ja elämänohjeita otetaan vastaan.

Helppoa kuin heinänteko, joko sauna on valmis?

Ugh!


***

LEVYSOITIN

Pistin Albert Järvisen

-aikaisen Hurriganesin levylautaselle.

Olen yhtäkkiä koulunpenkillä

1970-luvun puolivälissä

ja joku pitää esitelmää

luokan edessä.

Roadrunnerin kaikki

biisit soitetaan

päivänä aikana

levysoittimella läpi.

Albert on kuningas,

luokanopettaja kyselee

hänen soittamisestaan.

Levy on uunituore,

puolet luokan oppilaista

omistaa sen illalla.

Ehdotan kotona

levysoittimen hankkimista,

meillä on putkiradio

ja mustavalkoinen TV.

Minulle luvataan

kesäksi kasettisoitin.

Pyöräilen kouluun

lumisateessa ja

sinisissä verkkareissa.

(Copyright Tapani Kinnunen, runo kokoelmasta Haitin runot, Savukeidas 2013)