Jos rahaa on, siitä
ei tarvitse puhua.
Työrauhan kannalta
raha on helvetin tärkeässä roolissa, lahjakkuus ja sinnikkyys ovat se pääoma,
joka ei katoa. Raha katoaa, koska maito ja leipä maksavat, moniko kirjailija
seisoo aamuisin leipäjonossa? Se on työnteosta pois.
Pitää tehdä myös
sellaisia kirjoitushommia, joista tulee rahaa? Ehkäpä, mutta päätyö
kirjoituskoneen ääressä ei salli kompromisseja, kirjailijan on kirjoitettava
kuten parhaaksi tuntee ja tietää.
”Runous ei voi olla
pienen porukan lippusten vaihtoa keskenään. Lukijoita tarvitaan.” (Pekka
Kejonen)
Pusken tällä
hetkellä runoa ja proosaa, katsotaan minkälaisia hedelmiä tulevaisuudessa
puista putoaa.
”Jokainen eläin,
joka etsii itse ravintonsa on luova. Kotieläimet eivät ole luovia. Niillä on
ikuinen työehtosopimus.” (Pentti Saarikoski)
Epävarmuus kuuluu
kirjailijan työhön. Sitä on kestettävä tiettyyn rajaan saakka. Mitä tapahtuu,
kun se raja ylittyy?
***
Esitin Bar Kukassa
viikonloppuna uuden runoni, jota oli aiheen takia toivottu. Se kertoo
turkulaisesta pyörätuolilla takaperin liikkuvasta syrjäytyneestä miehestä.
Esitin runon yhdessä Turun ensimmäisen punkyhtyeen Vihan Munan kanssa, bändi
oli toiminnassa 1977–79, mutta on nyt uudelleen aktivoitunut.
Yhtyeen nimi on poimittu Jarkko Laineen
nuoruuden romaanin sivuilta. Esittämäni runo purkitetaan Vihan Munan
äänitallenteelle joulukuussa V.R. Studiolla Turun rautatieaseman kupeessa, jos
mitään outoa ei tapahdu.
Turun Hannunniitussa
5.11.2018
