maanantai 19. helmikuuta 2018

Vielä pari sanaa Markku Innosta, eli kummalta puolelta muna todella paistetaan?

Jarkko Laineen ja Markku Innon kirjojen kautta minä tulin runouteen. Siten löytyivät myös Charles Bukowski, Richard Brautigan ja Jack Kerouac – vain muutamia nimiä mainitakseni.

Nyt molemmat esikuvani ovat siirtyneet yläkerran kirjoituspöytien äärelle.

Muistelin hieman Markku Intoa eli Untsua hänen siunaustilaisuutensa jälkeen pidetyssä tilaisuudessa Ravintola Koulussa.

Virallisempi muistotilaisuus oli Turun Kaupunginkirjastossa 18.2.2018, mutta koska silloin olivat myös synttärini, poikkesin tilaisuuteen vain lyhyesti.

Itse asiassa nuoren vahtimestarin käsi nousi ovella eteeni, koska muistomatinean Studio-tila oli täynnä. Sain puhuttua itseni sisälle ja siellä oli kuin olikin vielä yksi tuoli vapaana.

Tilaisuudessa Joni Pyysalo puhui kauniisti Untsun tuotannosta. Yhtä paljon kuin täysverisen kirjallisuusmiehen sanat, minua kuitenkin kiinnosti myös se, mitä ei sanottu.

Untsu oli ehkä pikkuporvarillinen kielianarkisti, mutta läpi 1990-luvun, jolloin enempi olin hänen kanssaan tekemisissä, hän myös eli hurjasti.

Kun Untsu kirjoittaa ”jo lapsena kavahdin huonoa käytöstä”, se ei tietenkään tarkoita, että Untsu olisi eläessään ollut koko ajan hyväkäytöksinen herrasmies.

Paskan marjat! Muistan, kuinka painimme pöydän alla lattialla Wanhassa Portissa, kun Untsu oli vielä alle 50-vuotias. Toiminnan päätteeksi Untsu tarjosi oluen.

Markku Into julkaisi esikoisensa Tuonela Rock 1971. Sitä ennen hän oli debytoinut Ryhmä 67 -antologiassa. Hänen lahjakkuutensa oli tiedossa. Ei siis ihme, että Kosti Sironen yltyi suorastaan hurmiolliseksi, kuvatessaan Barbarella-romaanissaan (Otava 1970) Untsua:

” - - silloin kun Aronpuron Kari vieraili usein Markku Innon luona Turussa ei ollut vielä kuin Jakke, Markku Into on kaupungin kulttuurielämän salaperäinen mahtimies, Into viihtyy Hämeenpielessä ja Innolla on aina iso hovi mukanaan siellä, Mauri Antero ja Kesäläinen ja Parkot ovat hänen ystäviään, Innolla on arvokas radioääni ja hän tietää kaiken englanninkielisestä kirjallisuudesta, Into on meitä kaikkia ylempänä, Innolla on maailmanpoliittinen taju, Into on yleismaailmallinen ja siksi hänestä tuntuvat naurettavilta pienet runonnakertajat, Into hyökkää suoraan päälle eivätkä kustantajat tahdo julkaista hänen underground-runojaan, me elämme vielä kansallista kivikauttamme, me olemme vielä jäässä ja huhmeessa, meidän älymme kulkee totunnaisia latuja, täällä on muutama terävä veikko, heidän älynsä lentää salamana ja poukkoilee asiasta toiseen, nämä veikot puhuvat joskus tuntikausia itsekseen pelkästä huvista, tällainen älynleimaus on Markku Into, kestää vielä vuosia ennen kuin kustantajat kilpailevat hänen rajujen runojensa kustantamisesta - - ” (s. 178–179)

Kosti Sirosen kuvaus Untsusta jatkuu, jatkuu… kiinnostuneet voivat hakea kirjan kirjastosta.

Turun Hannunniitussa 19.2.2018


torstai 8. helmikuuta 2018

Ketä sä rakastat?

***


En kuole kokonaan,
sanon pojalleni älä katso surua,
tämä musta hiljainen auto on kuin meidän farmari,
kuvittele arkun sijaan retkieväät, telttakepit,

kuvittele kevät ja takalasiin sormenjälkiä,
muistathan vesimyllyn jonka toukokuussa
kyhäsimme käytetyistä kahvilusikoista puroon,
seitsemän lusikkaa kuin seitsemän viisaria
maailmasta jonka sinettiä ei vielä oltu murrettu;

ikäiseni kivet olisi viety jo täältä pois,
älä kysy mitä niille tehdään, ehkä
vain nimetään uudelleen, tai upotetaan suohon,
niin vuosisadassa tai parissa rakentuu kivijalka,

siihen pystytetään kirkko, sillä pohja on suollakin,
kaikella mitta ja määränsä, et tiedä siitä vielä,
mutta maa revitään auki yhä uudelleen,
povi joka ruokkii myös nielee meidät;

ja nyt sataa tihuuttaa,
sateenvarjon tummassa saatossa
kuuletko kannen unettavan ropinan,
keväisen telttakankaan laulun?

ILKKA KOPONEN

(runo Ilkka Koposen postuumista runokokoelmasta Korvalehti, 1998, Nihil Interit)
Copyright Leo Koponen

***

Yllä olevan runon kirjoitti Kuopiosta kotoisin oleva 24-vuotias uskontotieteen opiskelija Turussa talvella 1997–98. Hän tiesi poistuvansa keskuudestamme oman käden kautta. Jo edellinen kesä oli paha, kaikki merkit olivat näkyvissä. Runoilija sai apua ongelmiinsa, muttei riittävästi. Sukulaiset olivat tilanteen tasalla, mutta asuivat muualla Suomessa. Pahimman yli luultiin jo päästyn.

Lopullinen niitti oli Martti Anhavan hylkäyskirje. Ilkalla oli valmis runokokoelman käsikirjoitus Otavalla, Jarkko Laine suositteli ja piti Ilkkaa suurena lupauksena. Laineen mielestä runokokoelman läpimeno oli läpihuutojuttu. Martti Anhava oli toista mieltä, hän piti kokoelmaa hyvänä, mutta sen tarjoamaa maailmankuvaa liian pessimistisenä, jotta Otava haluaisi julkaista sen.

Jarkko Laineella ja Martti Anhavalla oli tuohon aikaan riitaa kaikesta. Käsitykseni on, että Ilkan käsikirjoitus joutui tässä sijaiskärsijäksi, Anhava tiesi Koposen olevan Laineen ”suojeluksessa”.

Hinta oli kova. Viimeinen varma havainto nuoresta runoilijasta elossa on syntymäpäiväni jälkeisenä yönä helmikuussa, kun Tuomo Karhu näki hänet.

Kaksi päivää myöhemmin runoilija löydettiin kuolleena opiskelijayksiöstään omana syntymäpäivänään.

Olimme monesti laskeneet leikkiä syntymäpäiviemme läheisyydestä, että jotain yhteistä pitäisi keksiä.

*** 

Ilkan runokokoelma Korvalehti julkaistiin postuumisti loppukeväästä 1998. Hänen esikoisensa Ovelta on riisuttu nimi voitti Runo-Kaarina-kilpailun 1996. Sitä kautta Jarkko Laine kiinnostui hänen teksteistään.

Kun viittasin Martti Anhavan hylkäyskirjeeseen, niin sen olemassaolosta on todisteita: Ilkka kutsui minut Imamin Keinutuoliin samana päivänä, kun hylsy oli tullut postissa. Hylkäyskirjeen kokonaisuudessaan luki aika moni.

En kuitenkaan väitä, että käsikirjoituksen hylkääminen oli ainoa syy Ilkan peruuttamattomaan tekoon. Siihen oli muitakin syitä, joita en käy tässä käsittelemään. Viimeinen pisara hylkäys joka tapauksessa oli.

***

Ilkan postuumi teos löytyy kirjastoista. Se kannattaa lukea ja miettiä samalla ns. auktoriteettien erehtymättömyyttä.

Kippis Ilkalle!


Turun Hannunniitussa 8.2.2018