Näin se menee, tekijämiehet hoitavat homman, sain vinkin
asiasta pitkäaikaiselta ateljeekriitikoltani Timo Lappalaiselta. Hän on
Like-kustantamon runoilija ja työskentelee kirjastonhoitajana Vantaalla.
”Tapani Kinnunen
HAITIN RUNOT
Savukeidas 2013
Mitä tekemistä tunnetun
turkulais-ginsbergiläisen runoilijan uutuuskokoelmalla on Elo-lehden
kritiikkipalstalla? Miten kirja Viroon liittyy? Yllättävän monella tavalla.
Haitin runojen
myötä jo yhdeksänteen runokirjaansa yltänyt Tapani Kinnunen kuuluu ensinnäkin
niihin suomalaisiin runoälykköihin, jotka ovat puuhanneet Viron parissa jo
pitkään. Mainittakoon heitä muitakin: Harri Hertell, Esa Hirvonen, J. K.
Ihalainen, Esa Mäkijärvi, Joni Pyysalo, Jouni Tossavainen… Samankaltaisen luettelon
voisi yhtä hyvin koostaa myös järjestötasolla, sillä suomalais-virolaisin
voimin on tällä vuosituhannella järjestetty yhä enemmän runokiertueita,
messulavailua, festivaalisessioita ja jopa teatteriesityksiä. Runosuhteita
sävyttääkin virkeys ja säännöllisyys.
Runoilijalle on tuiki tavallista
päätyä henkilöksi toisen runoilijan teokseen. Näin on käynyt virolaiselle
kulttirunoilijalle Jürgen Roostelle, jonka hahmo vilahtelee Haitin runojen
sivuilla ja joka lisäksi on tekijän pyynnöstä kirjoittanut kokoelmaan
alkusanat. Epätavallisen temppunsa Rooste vielä päättää suomeksi
kirjoittamaansa runoon, jonka aiheena on Turun parnasso – mihin voisi todeta
että tietysti, koska juuri Turun ja Tallinnan väliselle akselilla on viime
aikoina selvimmin pykätty runon siltaa.
Kinnusen kokoelman runoista
karkeasti noin viidesosa liittyy Viroon, ja moni teksti kommentoi suoraan juuri
runosuhteita. Näin vaikkapa Cabaret interruptus, joka on lainannut
nimensä tallinnalaiselta pikkuteatterilta ja runoklubilta: ”Jürgen on hyvä
järjestämään / omituisia runokeikkoja. / Viimeisin oli suomalais-virolainen /
lopunajan runokabaree / vanhassa helsinkiläisessä pornoteatterissa.” - -
Lukekaa itse loput.
Suorastaan odotuksenmukaisesti
Kinnunen hajustaa runonsa viinanhuuruilla ja maustaa ne tiukalla ilmaisulla,
revittelyllä, hauskuuksilla ja nostalgialla. Tulos on nautittava. Viro on
tuottanut Haitin runoihin tasaisen vahvoja tunnelmapaloja, vaikka kirjan
varsinaiset helmet tulevat muualta. Niitä ovat absurdi avausruno Vääräuskoiset;
piikittelevän hyvä Voodoo tai kepeä kuolemaruno Viikate. Teoksen
nimeen tai muuhun sisältöön katsomatta on silti selvää, että kirja ansaitsee
paikkansa myös Viro-keräilijöiden hyllyissä.
Hannu Oittinen”