lauantai 19. joulukuuta 2015

Blogimerkintä, joka on kirjoitettu tunteellisessa tilassa viinipullon tyhjettyä

Romaanitrilogiani kolmas osa ilmestyy aikanaan Robustokselta (jos minusta on kiinni) – yhdeksäs runokokoelmani ilmestyy kuitenkin tämän hetkisen tiedon mukaan Savukeitaalta syksyllä 2016. Minun ja Ville Hytösen (Savukeitaan toinen vetäjä – se toinen on Erno Selänne) yhteistyö alkoi virallisesti syntymäpäivänäni 2003, kun Pyhä kankkunen -runokokoelmani kustannussopimus allekirjoitettiin Hytösen kotona. Sen jälkeen mentiin kaljalle Mäkrok:iin – turkulaiseen keskiolutbaariin, joka ei varsinaisesti ollut mikään hieno paikka. Henkilökunta oli aina enemmän kännissä kuin asiakkaat – ja baarin omistaja pärisytti Harrikkaansa päivät ja yöt läpi.

Okei, tämän päivän TS:ssa (19.12.2015) on Ville Hytösen hieno kirjoitus ”yhdestä turkulaisen kirjallisuuden kultaisesta vuosikymmenestä”, joksi hän epäilee 2000-luvun ensimmäistä kymmentä vuotta.

” -- Kyseessä oli 1990- ja 2000-lukujen merkittävin runoklubi Suomessa, takahuonesäpinän ja rääväsuurunoilijoiden Down By The Laituri -klubi.

Krokotiilisilmäinen Kari Aartoma luki runojaan, pian nuori Jenni Haukio, Sammakon kustantaja Seppo Lahtinen lausui jotain ranskalaiskaunotar Catherine Deneuvesta, ja lopulta se akti, jota olin tullut katsomaan: sukkahousupäinen Tapani Kinnunen.
   
Kinnunen räyhäsi paidattomana, raskasluisena komeljanttarina sukkahousut väärässä päässään kuin itävaltalainen pasuuna. Hän huusi kirosanaa toisensa perään, makasi pöydällä ja karjui runojaan. Muutama säikähtänyt isoäiti katosi baarista nopeasti.

Tuolloin minulle varmistui, että runoudella ei ole rajoja. Se on määräämätön, anarkistinen se, joka pakenee kaikkia määrittelyjä. Kun novellin voi määritellä, aforisminkin jakaa johonkin lokeroon ja romaaniakin kutsua helposti romaaniksi, runous on se mikä jää kaikesta jäljelle.

Oma alkuni 2000-luvun alulle oli tässä, sillä juuri noilla hetkillä vuoden 1999 vauhdikkaalla DBTL-klubilla päätin ryhtyä kustantajaksi. -- ”

Kiitos, Ville! Lisää aikakaudesta tulee fiktiiviseen muotoon puettuna meikäläisen romaanitrilogian kolmososassa – uskon sen ilmestyvän 2017.


Olen vitsikkäästi sanonut, että kustantajana Ville Hytösessä yhdistyvät Seppo Lahtisen (Sammakko), Tommi Parkon (Nihil Interit) ja Tuomas / Martti Anhavan (Otava) hyvät puolet – ja Arto Mellerin (boheemit elämäntavat) huonot puolet. Tuota mieltä olen vieläkin. 

lauantai 12. joulukuuta 2015

Minä, Elvis ja Salama

On niin paljon kerrottavaa, että palaan siihen paremmalla ajalla. Romaanitrilogian kolmannen osan kirjoittaminen on hyvällä alulla ja runokokoelman viimeistely loppusuoralla. Tavallaan taistelen aikaa vastaan, koska rahat loppuvat. Terveys näyttäisi nyt kestävän.

Salon Seudun Sanomissa oli arvostelu ”Elukasta” – lainaan sen kokonaisuudessaan tähän.

---


Sukkahousurunoilija muistelee taas

TOMMI AITIO

Tapani Kinnunen: Julkinen eläin. Robustos. 141 s. 20 euroa.

Turkulainen Tapani Kinnunen tunnetaan ronskina lavarunoilijana, jonka keikat huipentuvat sukkahousut päässä lausuttuihin lyriikoihin. Yleisö on villinä, mutta runoilija ei vedä encorea koska Elviskään ei vetänyt. Perustelu on aukoton.

Nyttemmin sukkahousumiehestä on kuoriutunut leppoisa muistelmakirjailija. Kinnusen edellinen teos oli romaani ja proosalinjalla jatkaa myös Julkinen eläin. Molemmissa Kinnunen käy läpi elämänsä avainkohtauksia vain ohuelti etäännyttäen.

Hän kätkeytyy Hannu Salaman tavoin kirjallisen alter egon taakse, josta on kuitenkin helppo tunnistaa kirjailijan omakuva. Monet tosielämän sivuhenkilöistä esiintyvät omalla nimellään, muutamat hiukan muunnelluilla nimillä.

Julkisen eläimen kronologia on veikeä. Kolmeen osaan jaettu pikkuruinen proosateos alkaa sankarimme muuttamisesta Turkuun ja jatkuu hänen etabloitumisellaan turkulaiseen kulttuurielämään, mutta päättyykin varhaisemman nuoruuden avainhetkiin kotimaisemissa itärajalla.
 
Kinnunen näyttäisi iän myötä pehmentyneen.

Julkinen eläin on leppoisaa jutustelua, jossa nuoruuden vimma on enää nostalginen muisto. Kehitystä sopii pitää myönteisenä, sillä vimman myötä on poissa myös tarpeeton poseeraus – paikkansa saavuttanut runoilija on mitä on eikä hänen tarvitse todistella asemaansa.

Nopeasti luettuna ja helposti sulavana romaanina Julkinen eläin jättää jälkeensä paitsi nälän mahdolliselle jatko-osalle myös kysymyksen siitä, miksei Tapani Kinnunen ole pannut muisteloitaan yksiin kansiin, yhdeksi sukupolvensa magnum opukseksi.
 
Itsenäisenä proosateoksena Julkinen eläin jää hiukan tyhjän päälle leijumaan, ja melkeinpä edellyttää sitä edeltäneen Kellareista noustiin -romaanin tuntemista.

(Salon Seudun Sanomat 19.11.2015)