Kirja, puukko ja messut

Menen sairaalaan puukotettavaksi, mutta vasta Turun Kirjamessujen jälkeen. Noustiin kellareista julkistetaan Fiore-lavalla messujen avauspäivänä perjantaina 3.10.2014 klo 17.30. Jouni Lehtinen haastattelee, lisäksi luen tietysti näytteitä kirjasta.

Olen sopinut muutaman haastattelun kirjan julkaisun alle, mutta lisää otan vielä mieluusti vastaan – messujen jälkeen sairaalan valkoiset seinät rauhoittavat sitten kummasti.

Turun messuilla on perinteisesti ollut hyvä meininki, Stadin messut taas tuovat mieleen ruotsinlaivat: vain karaoke puuttuu. Joskus tosin olen tainnut itsekin olla mukana jonkinlaisessa runokaraokessa siellä. Turun messuilla liikun tänä vuonna sairaudestani johtuen tavallista rauhallisemmin – ja lyhyemmän aikaa: voimia säästettävä laboratoriokokeisiin ja leikkaukseen.

Kirja on joka tapauksessa tullut painosta ja se on kaikkien saatavilla ainakin Lukutoukan ( www.lukutoukka.fi ) nettikaupasta ja pian myös kirjastoista.

Perinteisillä kirjakaupoilla menee kuulemma huonosti – asiakkailla on kuitenkin mahdollisuus vaatia niihin mieleistään kirjallisuutta kaiken maailman ihmeparantumisoppaiden lisäksi.

Nähdään Turun Kirjamessuilla – Kippis!

Tuhansien murheellisten laulujen maa

Julkisuudessa kohistaan lastenvaunuista. Ihmisen mieli on semmoinen, että se assosioi omavaltaisesti. Sallinette, että laitan tämän runon, joka alun perin on julkaistu kokoelmassani Alaskan runot (2001).

MUSTAT LIPUT RADALLA

Vauvat värikkäissä lämpöhaalareissa

ovat formulakuskeja.

Työnnän Bar-tallin vaunua.

Olen surullinen perheenisä:

lähikaupan myyjällä on musta silmä.

Sanomalehti putoaa luukusta:

kaverini kasvot koristavat uutista.

Itsemurhat tehdään öisin.

                             Ilkka Koposelle (1973–1998)

Noustiin kellareista

 Kirja menee näinä päivinä painoon. Sen nimeksi tulee Noustiin kellareista. Se on kertomus, joka minun aina on pitänyt kertoa. Nuorena vain ei pystynyt, koska ”oli tilanne päällä”. En pysty katsomaan tekstiä enää, olen etsinyt sieltä lyöntivirheitä ja löytänyt. Kaksi kolme muutakin tyyppiä on niitä löytänyt. Joku kriitikko varmasti löytää vielä lisää.

Kustannusliike Robustos julkaisee teoksen. Jatkan Savukeitaalla runoilijana, kun julkaistavaa on tarpeeksi. Juuri nyt olen aika puhki, myös fyysisesti: minua on kesän aikana leikattu kaksi kertaa. Ensin pieni leikkaus Pulssissa ja sitten isompi TYKS:issä. Terve en ole vieläkään, vaivani tutkimukset jatkuvat syksyllä magneettikuvauksilla. Kukaan ei tiedä paljonko elinaikaa minulla on jäljellä. Olen elänyt hyvän elämän, en ole kuitenkaan menossa vielä vapaaehtoisesti hautaan. Haluan elää vähintään yhtä vanhaksi kuin Hemingway, joka 61-vuotiaana ampui aivonsa seinälle.

Minä elän

Olen ollut sairaana. Kirjallisella rintamalla asiat edistyvät.

Ugh!

Viideltä saunaan ja kuudelta putkaan

Jari Tervo on hieno kirjailija, mutta silti tartun hänen kirjansa sijasta Mika Terhon tuoreeseen Niittyvilla-Pattaya all night long -tunnustusromaaniin. Mika Terho tunnustaa kirjassa kaiken, Pattayan prostituoituja myöten.

Terho kuuluu helposti sarjaan ”unohdettuja kirjailijoita”, vaikka hän elää ja vaikuttaa keskuudessamme. Mika Terhon tuotannosta puhuminen nostattaa helposti punan puhujansa kasvoille – sen verran häpeilemättömästi arvon kirjailija pistää itsensä likoon.

Kaikkien alojen erikoismies Harri Kumpulainen kerää listaa ”unohdetuista kirjailijoista”. Mika Terhoa ei kannata kuitenkaan vielä listalle ehdottaa, koska kysymys on elävästä kirjailijasta. Terho kirjoittaa tätä nykyä Forssassa, tuossa kaupungissa, josta jokaisella sivistyneellä kansalaisella on mielipide.

Vastailin pariinkin otteeseen Charles Bukowskia koskeviin kysymyksiin äskettäin, syynä oli Bukowskin 20-vuotiskuolinpäivä. Kyllä, vanha likainen mies oli ajankohtainen, koska kuolemasta tuli tasalukuja. Yleensä ihmisten syntymäpäiviä juhlitaan.

Tuossa nyt oli vähän huumoria mukana, molemmat kiinnostuneet tahot suhtautuivat Charles Bukowskiin hyvin kunnioittavasti. Toinen oli Marko Korvelan tekemä juttu Tiedonantajassa (28.2.2014), toinen kirjoittamani muistelo Lumoojassa (1/2014).

Tässä pieni pätkä ensin mainitun lehden sivulta:

”Pystyssä kaiken aikaa -romaani on Kinnusen mukaan parasta työelämän kuvausta, mihin amerikkalaisessa proosassa törmää.

 – Sitä lukiessa tulee helposti hiki, kova elämä tuntuu luissa ja ytimissä. Kertoo ehkä myös siitä, miksi duunarit vetävät niin paljon viinaa ja kaljaa vapaa-aikana. Ei siinä paljon oopperat enää työviikon jälkeen kiinnosta. Viideltä saunaan ja kuudelta putkaan, summaa Kinnunen.”

Läskipää mafioso fiilistelee

Olen hienolla tuulella. Pistin neljän kuukauden virkavapaa-anomuksen vetämään, vaikka minulla ei ole tiedossa mistään rahaa tuoksi ajaksi. Aion kuitenkin runnoa kirjallisen duunin kasaan kevään aikana, joskus on toimittava raa’asti tunteella.

Olen iloinen ystävistä ja hyvistä kavereista. Hytösen Villeä näen aina vain harvemmin, kun hän muutti Tallinnaan – ystävyys ei ole kuitenkaan kiinni minkään maan rajoista. Ateljeekriitikkoni Timo Lappalainen antoi palautetta Kertomuksesta. ”On ihmisiä, jotka eivät tästä pidä…” hän aloitti, ”mutta on myös niitä jotka tästä varmasti pitävät.”

Ota tuosta selvää. Homma on kuitenkin hoidettava.

Sitten Mingustien salaliitto: Markku Kaskela, Petteri Paksuniemi ja minä diggaamme kovasti Charles Mingusin tuotannosta – tuo ”mingustit” on Kaskelan heitto, johon on helppo tarttua. Jonkinlainen veljeys velloo jazzukko Mingusin ympärillä, häneen kulminoituu monta asiaa. Heppu ei ollut ihmisenä sieltä helpoimmasta päästä, mutta jätti jälkeensä pirun upeaa musiikkia.

Toivotan Hyvää vuotta 2014 kaikille ystäville, kavereille, tutuille ja satunnaisille vastaantulijoille. Monta mielipidettä, yksi maailma. Ugh!

Vippaa mulle 22 donaa

Suomen Kirjailijaliitto on ollut perinteisesti vahva järjestö. Nyt se tavallaan jakautuu kolmeen leiriin.

1. Nuoret kirjailijat. Alle 40-vuotiaat.

2. Keski-ikäiset kirjailijat. 40-65-vuotiaat.

3. Eläkeiässä olevat kirjailijat. 65-vuotiaat ja sitä vanhemmat.

Olen tietysti vähän järkyttynyt, kun vanhempi konkari sanoo joutuneensa lusimaan 15-vuotisen apurahan.

Kun julkaisin esikoisteokseni, tein päätöksen, etten ota kantaa apurahoihin. Rahan perään itkevä kirjailija on yksinkertaisesti säälittävä. Mieluummin menen töihin raksalle tai tehtaaseen.

Nyt ongelmana tietysti on, ettei siellä raksalla tai tehtaassa ole niitä töitä.

Minulla on osa-aikainen vakanssi kirjastossa, olen onnekas. Tällä hetkellä tosin olen kirjoitustöiden takia virkavapaalla.

Kiitän siitä kirjastoapurahalautakuntaa.

Sorvin ääreen kirjastoon palaan joulukuussa, jatkan Kertomuksen kirjoittamista taas keväällä.