Runoilija / Parnasso 6-7/2016
teksti: Virpi Alanen
Se vähän roisimpi romantikko
Tapani Kinnunen poimii elämän rujoimmat ja herkimmät hetket runoon
Aikamoinen kontrasti. Turun Aurajokiranta on henkeäsalpaavan kaunis
ja historiallinen, ja silti juuri tässä kaupungissa, näillä jokirannoilla, on
syntynyt Suomen rosoisin, suorasukaisin, punk- ja beat-henkisin katurunous. Se
on käsittämätöntä ─ ja samalla aivan ilmeistä.
Elämisen rujous voi olla kaupungin kaduilla joskus niin
inhimillistä, että siihen sekoittuu romanttinen vivahde. Siihen näkymään
runoilija Tapani Kinnunen kohdistaa
runoilijankatseensa. Kaupunki elää, ja ihmisten kohdatessa aina joku jossain
vetää jotakuta turpaan, sekoilee, dokaa, kahlaa paskassa tai puhuu
kirjallisuudesta. Tai jalkapallosta.
Turkulaisen katurunouden grand old maniksikin kutsuttu Kinnunen
katsoo Uuden Apteekin ikkunasta joen yli ja kertoo, miten maisema rajataan
valokuvan tapaan niin, että havaitusta rajautuu juuri Kinnusen runoutta.
Tarvitaan herkkyyttä. ”Herkkyys on vaistoamista ja aineiston hyödyntämistä”,
hän sanoo. Turku on Kinnusen koti, vaikka hän on syntynyt Joensuussa. Turku on
paikka, jossa voi keskittyä olennaiseen: kirjoittamiseen. Ja Turku on myös aika
undergroundia, hän jatkaa, ”täällä on parhaat baarit, kahvilat ja salakapakat”.
Hän ottaa esille sinisen A4-kokoisen ruutuvihkon, jossa on runojen
käsikirjoituksia. Kinnusen runoille ominaista pitkää kapeaa muotoa on luonnehdittu
muun muassa stadionintornimaiseksi. Ja siellä ne ovat, runoilijan vihossa,
käsinkirjoitettuinakin aivan samannäköisinä. Vaikka runojen puhujan maailma
suodattuu kinnuslaisen poetiikan läpi, havaitsemisen tapa on hyvin suora ja
kirjoitusprosessi mutkaton, mutta tarkka.
Kinnunen kertoo runojensa syntyvän varsin valmiina, joten
kustannustoimitusprosessikin sisältää usein vain pientä viilaamista. Runot
lipuvat vakiintuneesti kirjan sivun vasenta laitaa, yläreunasta alareunaan.
Runojen muoto on pysynyt samantyylisenä Kinnusen esikoiskokoelmasta Nauru pimeästä huoneesta (1994) asti.
Muoto vaikuttaa lukukokemukseen. Se mahdollistaa yllätyksellisyyden; tokaisut,
hätkähdyttävyydet, nopeat siirtymät tilanteesta toiseen.
Kinnusen runoilijantyössä keskeisintä on vapaus. ”Runo on kaikkein
vapain taidemuoto: tarvitaan vain kynänpätkä ja paperia”, Kinnunen on todennut Torasäkeet-antologiassa (2015).
Toinen kokoelma Tupakoiva
munkki ilmestyi vuonna 1996, ja viimeistään Show Time (1998) sinetöi roiseilla seksi- ja viinanjuontikuvauksillaan
Kinnusen maineen ”Suomen Bukowskina”. Kinnunen tuli tutuksi myös räväkkänä ja
arvaamattomana esiintyjänä, joka saattoi esimerkiksi heitellä yleisöään
kaljatölkeillä. Kinnunen kuvailee esiintymistä tilanteeksi, jossa voi leikitellä
huumorin ja vakavan rajalla. Näin hän tekee kirjoissaankin. Runokeikkailun
yksityiskohtia on tallentunut moniin runoihin: ”Söin tamperelaisen / runoilijan
kanssa / porilaisen Turussa. / Sitten menimme / keikalle pubiin. /
Tamperelainen / kietoi paljaan / ruumiinsa suojaksi / metrikaupalla /
piikkilankaa. / Hän joikasi. / Minä vedin / päähäni / sukkahousut / ja lausuin”
(Haitin runot, s. 26). ”Jaloviinaa /
ja olutta / tuli pöytään. / Keikka meni vähän ohi. / Oksensin / bussipysäkillä
/ ja vielä / kerran / päästyäni / nukkumaan”. ( s. 35)
Kaikesta ronskiuden korostumisesta huolimatta herkkyys muodosti jo
alkuvuosina runoihin keskeisen sisällöllisen vastavoiman, jota isäksi tuleminen
entisestään vahvisti. Show Time
näytti kovuuden ja herkkyyden uuden maailmanjärjestyksen: ”Juon viinaa / koska
olen / herkkä jätkä” ja ”Olen kova jätkä. / Opettelen vaihtamaan vaippoja.”
Kinnunen on aina ollut runoissaan epäkorrekti, suorasukainen,
joskus aggressiivinenkin. Maskuliininen uho on 2000-luvun kuluessa vähitellen
muuttunut monipuolisemmaksi miehen elämänkuvaksi ja runojen tunneskaalaan on
tullut sävyjä. Tuotantoa kronologisesti lukiessa huomaa, miten Alaskan runot (2001), Pyhä kankkunen (2004), Hard Core (2006), Englantilainen keittiö (2007), Amerikkalainen
parranajo. Runot 1994 – 2009 (2009, sisältää myös 15 aiemmin
julkaisematonta runoa), Haitin runot
(2013) sekä romaanit Noustiin kellareista
(2014) ja Julkinen eläin (2015) ovat
kasvattaneet Kinnusen omalaatuisen poetiikan siihen miten hän kirjoittaa nyt.
Kinnusen runouden keskiössä on aina ihminen. Runojen puhuja on
seurallinen, ihmisistä ja maailman tilasta kiinnostunut. Runot eivät pyri
suoraan yhteiskunnallisuuteen, mutta niiden tapa katsoa maailmaa on usein
kantaa ottava ja mielipiteellinen. Kinnusen runous vilisee erisnimiä.
Kohdattuja ihmisiä, koettuja paikkoja. Osa on peräisin reaalitodellisuudesta,
osa fiktiosta, monet molemmista. Runojen maailma on kerroksellinen, täynnä
viittaussuhteita sen mukaan, miltä havaitut asiat näyttävät. Runojen
henkilöhahmoissa toistuu silloin tällöin asetelma, joissa kohdattu henkilö
muistuttaa jotakuta toista, esimerkiksi ”Juha
Kulmalan näköinen arabi”, ”Cary
Grantin näköinen kaveri”, ”Lemmy
Kilmisterin näköinen karju” tai ”Tapani Kinnusen näköinen puunukke”.
Runojen puhuja on pitkälti Kinnusen alter ego, mutta karkaa
toisinaan omille teilleen ja runon tilanteiden absurditeetti yltää, etenkin
hänen uusimmissa runoissaan, jopa surrealistisuuteen asti. Aineisto, runon
pohjamateriaali, on kuitenkin aina jollain tapaa peräisin eletystä, koetusta ─
ja luetusta. Tuoreimman runokokoelman, Ranskalaisen
suudelman (2016) runo ”Wilhelm Tell” on syntynyt Kinnusen oikeasta
sairaalakokemuksesta, johon kirjallisuuden maailma houreisesti sekoittuu:
runoilija kohtaa leikkaussalissa Karri
Kokon näköisen sairaanhoitajaharjoittelijan, valtavia puutarhasaksia
heiluttelevan lääkärin ja William S.
Burroughsin, joka tahtoo ampua omenan ja samalla ehkä runoilijankin.
Ominaisuus, joka Kinnusen runoissa saattaa yllättää, on niiden
laaja kirjallisuushistoriallinen ulottuvuus. Kinnusen runoissa korostuva
ruumiillisuus ─ syöminen, juominen, seksuaalisuus, elämisen ja kuolemisen
kaunistelematon humoristisuus ihmisessä samanaikaisina, tuovat mieleen
myöhäiskeskiajan ja renessanssin makaaberin rehevät runoilijat François Villonin ja François Rabelais’n. Uuden kokoelman
eräässä runossa on maahan kaivettu pubi, jonka ovi on puoliksi mullan peitossa
kuin hautajaisissa. Ja toisessa runossa: ”Arkku nostetaan / autosta, /
kannetaan / tavernan taakse / kirkkoon. / Valituslaulut / kuuluvat / kun
haarukoin / gyrosta / ja kulautan / Mythosta päälle. / Tarjoilijapoikia /
naurattaa, / aina sunnuntaisin / joku haudataan.” (Ranskalainen suudelma, s. 53)
Toinen keskeinen kirjallisuushistoriallinen yhteys muodostuu
modernin ajan kirjallisuuteen. Muun muassa Albert
Camus’n Sivullinen on ollut
Kinnuselle merkityksellinen teos. Runojen kirjallinen viittaussuhde kohdistuu
erityisesti beat-sukupolven kirjailijoihin. Runossa ”Palomäenkadun viimeiset
beatnikit” kirjallisuushistoria ja nykyajan kaupunkikuva sekoittuvat:
”[…] / Jack Kerouac ja Allen Ginsberg ovat / arkipäiväisiä näkyjä /
viinimarjapuskien seassa. / Kilju käy kylpyammeessa omenapuun alla / ja maissipiippu
tuprauttelee epäilyttäviä / savumerkkejä Kallenkuljunkujalle. / Peipsi-baarissa
Huckleberry Finn / ja Tom Sawyer vääntävät kättä / kenen tahansa virolaisen /
julkisivuduunarin kanssa / tuopillisesta olutta.” (Ranskalainen suudelma, s. 32)
Historialliset hengenheimolaiset ulottuvat myös muihin taiteisiin.
Suhteesi elokuvaan? Runoutesi tuntuu toisinaan tarkentavan samassa
hengessä kuin 60-luvun elokuva.
”60-luvun ranskalainen uusi aalto oli minulle nuoruudessani tärkeä.
Myös 1970-luvun alun amerikkalaiset elokuvat. Pidän niiden temposta: niissä ei
hosuta liikaa. Mulla on pakkomielle Robert
Altmanin Pitkiin jäähyväisiin,
sehän pohjautuu Raymond Chandlerin
kirjaan, mutta on elokuvana oma juttunsa. Elokuvassa ja kirjassa esim. eri
ihmisiä kuolee. Se on tavallaan sama kuin mun kirjoitettujen runojen suhde
siihen kun esitän niitä lavalla: teen estradilla jonkin tietyn tulkinnan
painetusta runosta. Pidän kovasti myös Rainer
Werner Fassbinderistä, joka on siitä erikoinen ohjaaja että hänen
elokuvansa jatkavat aina omaa elämäänsä päässä, kun ne on nähnyt. Joskus
Fassbinderin elokuva voi tuntua jopa vähän tylsältä, kun sen näkee, mutta
seuraavana päivänä se jatkaa omaa elämäänsä. Fassbinderin tuotanto inspiroi
minua.”
Entä musiikkiin? Punk, rock ’n’ roll, jazz – ne kaikki ovat
runoissasi läsnä. Uuden kirjasi esipuheessa Markku Kaskela kutsuu sinua ”täysveriseksi mingustiksi” viitaten Charles Mingusin musiikin estetiikkaan.
Miten itse kuvailet runoutesi suhdetta musiikkiin?
”En oikeastaan mieti sitä. Kuuntelen kyllä paljon musiikkia
70-luvun lopun uudesta aallosta eli punkista aina freejazziin. Kirjoittaessa
mulla soi usein Charles Mingus, Miles
Davis tai Telenius Monk.
Kuitenkin myös Sex Pistolsilla, Clashilla ja Buzzcocksilla on sijansa
kirjoittaessani. Räkäinen jazz, melodinen punk... toivon myös runojeni
tavallaan olevan sitä. Musiikkia ei tarvitse "ymmärtää", jotta siitä
pitää. Runouden kanssa on samalla tavalla: ei tarvitse analysoida lukemaansa
tai kirjoittamaansa. Tietysti pystyn sen tarvittaessa tekemään - mutta koska
toistaiseksi runoilijat eivät itse arvostele kirjoittamiaan kokoelmia, en
minäkään siihen tässä ryhdy.
Ja jos yksi pitää sitten sanoa, niin tietysti mä olen runouden Iggy
& Stooges. Raw Power kuuluu
maailman parhaimpien levyjen joukkoon. Toivon runoudessani olevan samaa
alkuvoimaa.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti