tiistai 3. tammikuuta 2017

Parnasson juttu, vain Jack Daniel's ja Kissa puuttuvat

Runoilija / Parnasso 6-7/2016

teksti: Virpi Alanen


Se vähän roisimpi romantikko
Tapani Kinnunen poimii elämän rujoimmat ja herkimmät hetket runoon

Aikamoinen kontrasti. Turun Aurajokiranta on henkeäsalpaavan kaunis ja historiallinen, ja silti juuri tässä kaupungissa, näillä jokirannoilla, on syntynyt Suomen rosoisin, suorasukaisin, punk- ja beat-henkisin katurunous. Se on käsittämätöntä ─ ja samalla aivan ilmeistä.

Elämisen rujous voi olla kaupungin kaduilla joskus niin inhimillistä, että siihen sekoittuu romanttinen vivahde. Siihen näkymään runoilija Tapani Kinnunen kohdistaa runoilijankatseensa. Kaupunki elää, ja ihmisten kohdatessa aina joku jossain vetää jotakuta turpaan, sekoilee, dokaa, kahlaa paskassa tai puhuu kirjallisuudesta. Tai jalkapallosta.

Turkulaisen katurunouden grand old maniksikin kutsuttu Kinnunen katsoo Uuden Apteekin ikkunasta joen yli ja kertoo, miten maisema rajataan valokuvan tapaan niin, että havaitusta rajautuu juuri Kinnusen runoutta. Tarvitaan herkkyyttä. ”Herkkyys on vaistoamista ja aineiston hyödyntämistä”, hän sanoo. Turku on Kinnusen koti, vaikka hän on syntynyt Joensuussa. Turku on paikka, jossa voi keskittyä olennaiseen: kirjoittamiseen. Ja Turku on myös aika undergroundia, hän jatkaa, ”täällä on parhaat baarit, kahvilat ja salakapakat”.

Hän ottaa esille sinisen A4-kokoisen ruutuvihkon, jossa on runojen käsikirjoituksia. Kinnusen runoille ominaista pitkää kapeaa muotoa on luonnehdittu muun muassa stadionintornimaiseksi. Ja siellä ne ovat, runoilijan vihossa, käsinkirjoitettuinakin aivan samannäköisinä. Vaikka runojen puhujan maailma suodattuu kinnuslaisen poetiikan läpi, havaitsemisen tapa on hyvin suora ja kirjoitusprosessi mutkaton, mutta tarkka.

Kinnunen kertoo runojensa syntyvän varsin valmiina, joten kustannustoimitusprosessikin sisältää usein vain pientä viilaamista. Runot lipuvat vakiintuneesti kirjan sivun vasenta laitaa, yläreunasta alareunaan. Runojen muoto on pysynyt samantyylisenä Kinnusen esikoiskokoelmasta Nauru pimeästä huoneesta (1994) asti. Muoto vaikuttaa lukukokemukseen. Se mahdollistaa yllätyksellisyyden; tokaisut, hätkähdyttävyydet, nopeat siirtymät tilanteesta toiseen.

Kinnusen runoilijantyössä keskeisintä on vapaus. ”Runo on kaikkein vapain taidemuoto: tarvitaan vain kynänpätkä ja paperia”, Kinnunen on todennut Torasäkeet-antologiassa (2015).

Toinen kokoelma Tupakoiva munkki ilmestyi vuonna 1996, ja viimeistään Show Time (1998) sinetöi roiseilla seksi- ja viinanjuontikuvauksillaan Kinnusen maineen ”Suomen Bukowskina”. Kinnunen tuli tutuksi myös räväkkänä ja arvaamattomana esiintyjänä, joka saattoi esimerkiksi heitellä yleisöään kaljatölkeillä. Kinnunen kuvailee esiintymistä tilanteeksi, jossa voi leikitellä huumorin ja vakavan rajalla. Näin hän tekee kirjoissaankin. Runokeikkailun yksityiskohtia on tallentunut moniin runoihin: ”Söin tamperelaisen / runoilijan kanssa / porilaisen Turussa. / Sitten menimme / keikalle pubiin. / Tamperelainen / kietoi paljaan / ruumiinsa suojaksi / metrikaupalla / piikkilankaa. / Hän joikasi. / Minä vedin / päähäni / sukkahousut / ja lausuin” (Haitin runot, s. 26). ”Jaloviinaa / ja olutta / tuli pöytään. / Keikka meni vähän ohi. / Oksensin / bussipysäkillä / ja vielä / kerran / päästyäni / nukkumaan”. ( s. 35)

Kaikesta ronskiuden korostumisesta huolimatta herkkyys muodosti jo alkuvuosina runoihin keskeisen sisällöllisen vastavoiman, jota isäksi tuleminen entisestään vahvisti. Show Time näytti kovuuden ja herkkyyden uuden maailmanjärjestyksen: ”Juon viinaa / koska olen / herkkä jätkä” ja ”Olen kova jätkä. / Opettelen vaihtamaan vaippoja.”

Kinnunen on aina ollut runoissaan epäkorrekti, suorasukainen, joskus aggressiivinenkin. Maskuliininen uho on 2000-luvun kuluessa vähitellen muuttunut monipuolisemmaksi miehen elämänkuvaksi ja runojen tunneskaalaan on tullut sävyjä. Tuotantoa kronologisesti lukiessa huomaa, miten Alaskan runot (2001), Pyhä kankkunen (2004), Hard Core (2006), Englantilainen keittiö (2007), Amerikkalainen parranajo. Runot 1994 – 2009 (2009, sisältää myös 15 aiemmin julkaisematonta runoa), Haitin runot (2013) sekä romaanit Noustiin kellareista (2014) ja Julkinen eläin (2015) ovat kasvattaneet Kinnusen omalaatuisen poetiikan siihen miten hän kirjoittaa nyt.

Kinnusen runouden keskiössä on aina ihminen. Runojen puhuja on seurallinen, ihmisistä ja maailman tilasta kiinnostunut. Runot eivät pyri suoraan yhteiskunnallisuuteen, mutta niiden tapa katsoa maailmaa on usein kantaa ottava ja mielipiteellinen. Kinnusen runous vilisee erisnimiä. Kohdattuja ihmisiä, koettuja paikkoja. Osa on peräisin reaalitodellisuudesta, osa fiktiosta, monet molemmista. Runojen maailma on kerroksellinen, täynnä viittaussuhteita sen mukaan, miltä havaitut asiat näyttävät. Runojen henkilöhahmoissa toistuu silloin tällöin asetelma, joissa kohdattu henkilö muistuttaa jotakuta toista, esimerkiksi ”Juha Kulmalan näköinen arabi”, ”Cary Grantin näköinen kaveri”, ”Lemmy Kilmisterin näköinen karju” tai ”Tapani Kinnusen näköinen puunukke”.

Runojen puhuja on pitkälti Kinnusen alter ego, mutta karkaa toisinaan omille teilleen ja runon tilanteiden absurditeetti yltää, etenkin hänen uusimmissa runoissaan, jopa surrealistisuuteen asti. Aineisto, runon pohjamateriaali, on kuitenkin aina jollain tapaa peräisin eletystä, koetusta ─ ja luetusta. Tuoreimman runokokoelman, Ranskalaisen suudelman (2016) runo ”Wilhelm Tell” on syntynyt Kinnusen oikeasta sairaalakokemuksesta, johon kirjallisuuden maailma houreisesti sekoittuu: runoilija kohtaa leikkaussalissa Karri Kokon näköisen sairaanhoitajaharjoittelijan, valtavia puutarhasaksia heiluttelevan lääkärin ja William S. Burroughsin, joka tahtoo ampua omenan ja samalla ehkä runoilijankin.

Ominaisuus, joka Kinnusen runoissa saattaa yllättää, on niiden laaja kirjallisuushistoriallinen ulottuvuus. Kinnusen runoissa korostuva ruumiillisuus ─ syöminen, juominen, seksuaalisuus, elämisen ja kuolemisen kaunistelematon humoristisuus ihmisessä samanaikaisina, tuovat mieleen myöhäiskeskiajan ja renessanssin makaaberin rehevät runoilijat François Villonin ja François Rabelais’n. Uuden kokoelman eräässä runossa on maahan kaivettu pubi, jonka ovi on puoliksi mullan peitossa kuin hautajaisissa. Ja toisessa runossa: ”Arkku nostetaan / autosta, / kannetaan / tavernan taakse / kirkkoon. / Valituslaulut / kuuluvat / kun haarukoin / gyrosta / ja kulautan / Mythosta päälle. / Tarjoilijapoikia / naurattaa, / aina sunnuntaisin / joku haudataan.” (Ranskalainen suudelma, s. 53)

Toinen keskeinen kirjallisuushistoriallinen yhteys muodostuu modernin ajan kirjallisuuteen. Muun muassa Albert Camus’n Sivullinen on ollut Kinnuselle merkityksellinen teos. Runojen kirjallinen viittaussuhde kohdistuu erityisesti beat-sukupolven kirjailijoihin. Runossa ”Palomäenkadun viimeiset beatnikit” kirjallisuushistoria ja nykyajan kaupunkikuva sekoittuvat:

”[…] / Jack Kerouac ja Allen Ginsberg ovat / arkipäiväisiä näkyjä / viinimarjapuskien seassa. / Kilju käy kylpyammeessa omenapuun alla / ja maissipiippu tuprauttelee epäilyttäviä / savumerkkejä Kallenkuljunkujalle. / Peipsi-baarissa Huckleberry Finn / ja Tom Sawyer vääntävät kättä / kenen tahansa virolaisen / julkisivuduunarin kanssa / tuopillisesta olutta.” (Ranskalainen suudelma, s. 32)

Historialliset hengenheimolaiset ulottuvat myös muihin taiteisiin.

Suhteesi elokuvaan? Runoutesi tuntuu toisinaan tarkentavan samassa hengessä kuin 60-luvun elokuva.

”60-luvun ranskalainen uusi aalto oli minulle nuoruudessani tärkeä. Myös 1970-luvun alun amerikkalaiset elokuvat. Pidän niiden temposta: niissä ei hosuta liikaa. Mulla on pakkomielle Robert Altmanin Pitkiin jäähyväisiin, sehän pohjautuu Raymond Chandlerin kirjaan, mutta on elokuvana oma juttunsa. Elokuvassa ja kirjassa esim. eri ihmisiä kuolee. Se on tavallaan sama kuin mun kirjoitettujen runojen suhde siihen kun esitän niitä lavalla: teen estradilla jonkin tietyn tulkinnan painetusta runosta. Pidän kovasti myös Rainer Werner Fassbinderistä, joka on siitä erikoinen ohjaaja että hänen elokuvansa jatkavat aina omaa elämäänsä päässä, kun ne on nähnyt. Joskus Fassbinderin elokuva voi tuntua jopa vähän tylsältä, kun sen näkee, mutta seuraavana päivänä se jatkaa omaa elämäänsä. Fassbinderin tuotanto inspiroi minua.”

Entä musiikkiin? Punk, rock ’n’ roll, jazz – ne kaikki ovat runoissasi läsnä. Uuden kirjasi esipuheessa Markku Kaskela kutsuu sinua ”täysveriseksi mingustiksi” viitaten Charles Mingusin musiikin estetiikkaan. Miten itse kuvailet runoutesi suhdetta musiikkiin?

”En oikeastaan mieti sitä. Kuuntelen kyllä paljon musiikkia 70-luvun lopun uudesta aallosta eli punkista aina freejazziin. Kirjoittaessa mulla soi usein Charles Mingus, Miles Davis tai Telenius Monk. Kuitenkin myös Sex Pistolsilla, Clashilla ja Buzzcocksilla on sijansa kirjoittaessani. Räkäinen jazz, melodinen punk... toivon myös runojeni tavallaan olevan sitä. Musiikkia ei tarvitse "ymmärtää", jotta siitä pitää. Runouden kanssa on samalla tavalla: ei tarvitse analysoida lukemaansa tai kirjoittamaansa. Tietysti pystyn sen tarvittaessa tekemään - mutta koska toistaiseksi runoilijat eivät itse arvostele kirjoittamiaan kokoelmia, en minäkään siihen tässä ryhdy.
Ja jos yksi pitää sitten sanoa, niin tietysti mä olen runouden Iggy & Stooges. Raw Power kuuluu maailman parhaimpien levyjen joukkoon. Toivon runoudessani olevan samaa alkuvoimaa.”




Ei kommentteja: