”Tuossa punaisessa talossa Markku Into asui”

Palasin eilen Kanarian auringon alta harmaaseen, itäeurooppalaiseen maahan nimeltä Suomi. Markku Into kuoli, kun join palmupuun alla virkistäviä drinkkejä. Lähtö ei ollut yllätys.

Toukokuussa kannoin Untsun bukowskit kotini parvekkeelle, Richard Brautiganin Rommel Drives on Deep into Egypt -runokokoelma oli samoissa kasseissa.

Sairaus söi miestä. Kollega Juha Kulmalan kanssa autoimme Untsun vaimoa muutamissa pikku jutuissa muuton yhteydessä. Loppu jäi herran haltuun.

Olen iloinen uutisesta, että Joni Pyysalo on hoitanut WSOY:n kanssa Markku Innon Haikuvia. Ukkokodin pieniä runoja -kokoelman painokuntoon. Se tuskin jää kirjailijan ainoaksi postuumiksi teokseksi. Parin viime vuoden aikana julkaisematonta kamaa ehti syntyä, näin omin silmin.

Laitan alle runon, jonka kirjoitin Untsun ja vaimonsa Nummenpakan kodin viimeisenä päivänä. Runo ei ole ihmeellinen, mutta puolustaa paikkaansa dokumenttina. Aina, kun ajan bussilla keskustaan, se menee Untsun entisen kodin ohi. Nyt meillä on enää hänen tuotantonsa, mutta se riittää. Se on timanttia!

Kiitos Markku! Kiitos Mona!

***  

UNDERGROUNDIN PERINTÖ

Istun Markku Innon sohvalla.

Hän on viimeistä päivää kotonaan

ennen muuttamista palvelutaloon.

Asunto on puoliksi tyhjä, kirjahyllyt

täynnä harvinaisuuksia.

Untsun jalat eivät kanna, hän liikkuu

rollaattorilla ja pyörätuolilla.

”Iki-Pop osti kaikki äänilevyt, Markulle

jäi vain oma sinkkunsa”, Mona selittää.

”Se on merkittävintä

mitä olen saanut aikaan”, Untsu vitsailee,

hänen päänsä toimii hyvin.

Tapasimme baaritiskillä 1988,

puhuimme Bukowskista.

”Mulla on tämmöinen rivi Bukoja”,

Untsu kertoi ja levitti kätensä

kuin kertoisi kalavalhetta.

Tilasimme vielä yhdet,

Bukowskin kirjat siirtyvät

nyt hyllyyni.

        Turussa 22.5.2017

(Copyright Tapani Kinnunen)