Kustantaja toivoi, että olisin lukenut jonkun Julkisen eläimen (Robustos 2015) seksikohtauksista
kirjamessuilla. Päädyin kuitenkin lukemaan katkelman kirjan puolivälin
seutuvilta, jossa aiheena on se toinen mahdollinen: Kuolema.
---
Ilkka Koposen kuolema
aiheutti ennennäkemättömän suruaallon Turussa. Hänestä oli hyvin nopeasti
muistokirjoitus Turun Sanomissa valokuvan kera. Markku Into soitti kotiini ja
kyseli mitä ihmettä on tapahtunut, kun Apteekissa puhutaan, että Koponen on
tehnyt itsemurhan Martti Anhavan hylkäyskirjeen takia. Into ei voinut hyväksyä,
että nuoret miehet antavat niin suuren painoarvon jonkun ääliön mielipiteelle.
Kerroin Ilkan aivovauriosta ja Into ymmärsi asian vähän paremmin. Turun
Ylioppilaslehti teki tuoreeltaan parikin juttua, joissa muisteltiin nuorena
nukkunutta runoilijalupausta. Ilkka oli voittanut valtakunnallisen Runo-Kaarina-kilpailun,
minkä seurauksena Kaarinan kaupunki julkaisi hänen esikoiskokoelmansa Ovelta on riisuttu nimi syksyllä 1996.
Kirjoitin kirjasta arvostelun Nuori Voima -lehteen, mutta sekä kirja että
arvostelu palautettiin. Saatesanoissa luki: ”Liian marginaalista.”
Ilkka oli pidetty myös naisten keskuudessa,
mutta hänen pitkäaikainen tyttöystävänsä oli tehnyt edellisenä kesänä bänksit.
Ilkka ryntäili ruusupuskiin ja repi itsensä verille. Hän hakkasi nyrkkiään
betoniseiniin. Mikään ei auttanut, yhden illan jutut eivät korvanneet rakkaan
ihmisen menettämistä. Erikoisuus oli vanhempi herrasmiesrunoilija, joka otti
Koposen suojatikseen. Meriä seilannut, isosta kustannustalosta kenkää saanut ja
sittemmin katkeroitunut vanha pieru oli lääpällään Ilkkaan. Ilkalle asian
todellinen laita valkeni, kun herrasmies oli Porin reissulla alkanut runkkailla
Ilkan nähden yöpaikassa.
”Minä tapan sen paskan!” Ilkka sanoi
viimeisiksi sanoikseen tyypistä.
---
On itse asiassa hyvin sattumanvaraista, mikä
lukunäyte milloinkin valikoituu ääneen luettavaksi. Tekstin pitää sopia
kulloiseenkin tilanteeseen – ja sen on samalla oltava jotenkin kirjan sisältöä kuvaava.
Julkisessa
eläimessä
liikutaan jonkin verran 1980-luvulla – mutta teoksen keskeiset kohdat ovat selkeästi
1990-lukua. En sano nyt enempää, ettei mene selittelyn puolelle.
”Raukka se, joka jarrua painaa!” (Pekka
Kejonen)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti