perjantai 10. toukokuuta 2013

Kovaa kamaa


En päässyt helatorstaina jalkapallostadionille katsomaan FC Interin ja FC Lahden välistä jalkapallo-ottelua. Järjestysmiesten esimies ilmoitti, että olen uhka yleiselle turvallisuudelle. Revitään tuosta huumoria!

Kaiken huipuksi olin täysin selvin päin, olin päättänyt pitää ns. tipattoman pyhäpäivän. Se taisi olla kaikkein vaarallisinta.

Sähköpostiin kolahti samana päivänä tieto, että Demokraatti-lehdessä on ollut keskiviikkona 8.5. arvostelu Haitin runoista. Arvostelijana Matti Saurama, joka on seurannut runojeni kehitystä esikoisestani Nauru pimeästä huoneesta (Pahan Kukka 1994) lähtien.

Demokraatti on entinen Uutispäivä Demari, sen kulttuurisivut kuuluvat valtakunnan parhaimmistoon.

Lainaan nyt arvostelun kokonaisuudessaan:


KOLISEVAN USKOTTAVAA RUNOA

Tapani Kinnusen runoa luonnehtii kaksi varsin erilaista piirrettä, keveys ja kovuus. Runoja on vaivaton lukea, ne antavat väliaineettoman kyydin. Kokoelma on kuitenkin kaukana hahtuvanohuista runohattaroista. Säkeet lentävät kulmahiomakoneen voimalla, hehku polttaa kuin ahjossa pajavasaran alla. Runoydin on kolisevan katu-uskottavaa, tuntuvin sattumin muljahtelevaa miehistä ravintoa, kuulua Tapani-peltipurkkiruokaa.
   Uusimmassa kokoelmassa Haitin runot on aiempaa enemmän inhimillisen kosketuksen ja tunnetason jälkiä. Isänpäivänä hän ”lapioi kakkua naamaansa”, toisessa runossa hän yhdistää juopon kohtalon jokaiseen lukijaan. Lapsuus herättää hänessä kestäviä muistoja, ”pyöräilen kouluun lumisateessa ja sinisissä verkkareissa”. Runoilijan posetiivi jaksaa pyörittää elämänuskon laulua, pelkäksi piikkilangannielijäksi hänestä ei kaikkien onneksi ole. Nähdessään Kuoleman viikatteen tuntemattoman auton takapenkillä, hän pyytää kuskilta: ”jätä minut huoltoasemalle”. ”Olemme varattuja / runoudelle”, hän kuittaa ystävänsä kanssa viereiselle baariseurueelle.

Suoraan
sanottuna

Kinnunen on kelpo runoilijan lailla ristiriitainen. Runo on elämässä kiinni kuin hai uimarissa. Tekijä on räväkkä, joka ei huuda vain puolustuksekseen. Hän on hyvin elämäniloinen ja hymyilevä, toden totta lempeä ja ihmeen sosiaalinen. Harva tummiin Amareihin kasvonsa kätkevä lava-akrobaatti päättäisi runoaan kotikuvaan ”marsut ja vaimo ja tyttäret.” Vaikuttaa siltä, että rakkauden aurinko ei hänellä laske edes yöksi.
   Tavoilleen uskollisena Kinnunen ei pukeudu syvällisyyden puhtoiseen palttinapaitaan, hän karttaa kaikkinaisille näennäisherkkyyden pehmusteille laskeutumista. Beatin ja rockin heijastumat on tatuoitu Kinnusen sielunriekaleeseen terävällä piirturilla. Hän on sitä mitä on: suoraselkäinen, suoraviivainen ja suorasanainen, hän on itsellinen. Hänestä ei saa yliotetta sen paremmin akateeminen taho kuin pelottavasti pelkäävien miesten uho. Tosikkojen heikkouksillekaan hän ei antaudu suojakilveksi.
   Kinnusen runous on luonnoltaan kuin pitkä riitti. Yhdenmiehen sota kestää kuin ihmeen kautta. Runo tykyttää ja huohottaa sydämen kiihkeydellä.
   Runoa on jo pitkään hallinnut ja hallitsee edelleenkin lyhytiskuinen anekdoottitekniikka. Tekijä luonnostelee ystävistään muotokuvia, hän tallentaa tapahtumia ja sattumuksia. Hän osaa tehdä matalasta päivänvalonkestävää, halvasta hintatietoista. Hän kulkee, elää ja seuraa ja kirjaa kokemansa runoksi.

Ryhdikäs
hulttio

Tavaramerkiksi itsensä työstänyt tekijä on baarien mies, pinttynyt kaupunkirunoilija, jolle käy aina ennemmin rasta kuin rastas. Rajuuden rinnalla hänellä on silmää kauneudelle, mutta toisella lailla puhuttelevasti kuin mitä viikkolehdet tai sanakirjat esittävät. Inhimillinen myötätunto on hänellä sisäsyntyistä, huumori vaikka mustan enkelin siivellä matkaan lähetettyä. ”Ginnunen”, runoutemme babyface-pahis.
   Tapani Kinnunen on silottelematon sanantaitaja, loppuun saakka ryhdikäs hulttio, mutta myös hyvällä tavalla pehmennyt. Lihansyöjän ruokavalioon on ilmaantunut vihannesvaihtoehtoja, habitus on laventunut. Voi sanoa, että onni vapauttaa ja kannatan onnen tunteen edelleen lisää(nty)mistä.
   Entäs se Haiti? Runoilijalle ei ole etäistä, ei läheistä, kaikki on samaa materiaalia. Maailma on yksi. Sulkeutunut itsetyytyväisyys olisi tuhon alku.

MATTI SAURAMA”

 (Demokraatti 8.5.2013)


Ei kommentteja: