perjantai 26. tammikuuta 2018

Hank, Jenni ja mä

Totta kai on mahtavaa että arvosteluja ilmestyy! Totta kai on vielä mahtavampaa, kun niissä on paneuduttu arvosteltavaan teokseen perin pohjin!

Ehkä olen onnekas, mutta tuoreessa Suomen Kuvalehdessä (4/2018) on tällainen arvostelu – se tuli puun takaa, mikä tekee asiasta vielä upeamman!



***


ROMAANI

Runorentut ja Jenni Haukio

Tapani Kinnusen trilogia päättyy särmikkäästi.


HÄPPÄ maistuu, naisia kaatuu ja maailma avautuu runokiertueilla. Kun sitten ikää karttuu ja mies perheellistyy, muuttuu fokuskin. Alkaa kummasti arvostaa itse matkaa, ja sitä että sen muistaa.

Turun 1990-luvun runoliikkeen käynnistäjiin kuuluva Tapani Kinnunen (s. 1962) kartoittaa Topias Kettusen vaiheita kolmannessa romaanissaan Kuumat raiteet. Teoksen osiot tarkentuvat eri ikäkausiin. Periksiantamatonta asennetta opetellaan kollina koulussa ja kesälaitumilla. Omin ilmaisu löytyy Charles Bukowskin tyylisestä runoudesta, jossa vietit kiihdyttävät elämyshakuista rellestystä. Riippumattomuus rahoitetaan painamalla sekalaisia hommia vaikka sillitehtaan liukuhihnalla. Sinnikkyys tuottaa tuloksia, runokokoelmia ja esiintymiskiertueita. Perheellistyminen avaa uudenlaista perspektiiviä. Lapsettomien kollegojen kaoottinen säntäily alkaa vaikuttaa paikallaan polkemiselta.

Kuumat raiteet myötäilee Kinnusen omia vaiheita, kuten tekijän edelliset romaanit Noustiin kellareista ja Julkinen eläin. Ohessa Kinnunen kronikoi kansainväliseksi laajentuneen runoliikkeen vaiheet elämänmakuisesti. Valtaosa henkilöistä, toimijoista ja tapahtumista on mukana joko omilla nimillään tai tunnistettavissa muuten. Varsinaista luomisprosessia vain sivutaan. Punk-henkisen touhun sivuraiteet kuvataan sen sijaan naturalistisesti. Romaanin runopiireissä pyörii myös nuori Jenni Haukio, aloitteleva ”Savustamo-kustantamon” lyyrikko, jota kertoja opastaa underground-körmyjen vimmaiseen mentaliteettiin.

MATTI KOMULAINEN

(Suomen Kuvalehti nro 4, 2018)


*** 

Viime aikoina on kuultu surullisia uutisia kustannusalalta, pienkustantamoja on lopettelemassa toimintaansa – tai ainakin vakavasti harkitsemassa lopettamista.

Yksi tapa pitää laatukirjallisuutta julkaisevia pieniä toimijoita pystyssä, on ostaa silloin tällöin niiden kirjoja.



Turun Hannunniitussa 26.1.2018

tiistai 23. tammikuuta 2018

Kun mielikuvituksesta on vain haittaa

Media tiedotti viikonloppuna, että Savukeidas-kustantamo lopettelee pikku hiljaa toimintaansa. Asia on kustantamon kirjailijoilla ollut tiedossa jo hyvän aikaa. Kustantamon toiminta ei kuitenkaan lopu kuin seinään.

”Mutta jos jostain vielä ilmaantuu sellainen teksti, joka on ihan pakko julkaista, niin kyllä meiltä löytyy vielä munaa sekin tehdä.” (Erno Selänne)

Kustantamon toinen voimamies Erno Selänteen lisäksi on tietenkin Ville Hytönen. Meillä sujui heti alusta lähtien, eikä ollut ihme kun Ville 2002 ehdotti että antaisin seuraavan käsikirjoitukseni Savukeitaalle. Viides runokokoelmani Pyhä kankkunen ilmestyi helmikuussa 2004. Sitä ennen olin jo ollut mukana kustantamon runo-CD:llä Runo & Ääni (2002).

Omasta näkökulmastani upea matka Savukeitaan kanssa on taltioitu Suomi-trilogiani päätösromaaniin Kuumat raiteet (Robustos 2017), koska kyseessä on kaunokirjallinen teksti, kustantamon nimi on muutettu Savustamoksi. Ville on Viljami ja Erno on Einari.

Mitään juttuja ei ole tarvinnut keksiä omasta päästä, sen verran värikkäitä asioita kustantamon ympärillä on tapahtunut.

***  

Henkilökohtaisesti en usko, että Ville ja Erno ovat sanoneet viimeistä sanaansa kustantajina – ainakin Villellä uskoisin veren vielä vetävän alalle myös vastuullisena kustantajana, kustannustoimittajana tai yleismies-jantusena.

***

Turussa runous (painettu ja lavoilla esitettävä) voi hyvin. Laitan tähän loppuun puheen, joka minulta pyydettiin uuden runoklubin pyörähdettyä vastikään käyntiin Bar Ö:ssä.

---


TURUN LIVERUNOUDEN SALAINEN HISTORIA KOLMESSA MINUUTISSA
(liveruno-termiä käytti alun perin Markku Into 1994)


Alussa olivat Jarkko Laine ja Markku Into. He esittivät silloin tällöin erilaisissa tilaisuuksissa runojaan. Paikkana saattoi olla kirjakauppa, kirjasto tai Turun Piirustuskoulun illanvietto.

Vuonna 1994 asiat muuttuivat. Down By The Laiturin runoklubille Pub Hunter’s Inniin kokoontuivat runojaan lukemaan Markus Jääskeläinen, Tommi Parkko, Ilkka Koponen, Timo Lappalainen ja minä. Alettiin puhua Turun runoliikkeestä. Alkuperäisestä porukasta kukaan ei ollut kotoisin Turusta.

Kohta messiin tulivat Kari Aartoma, Mika Terho ja Seppo Lahtinen. Viimeksi mainittu innostui hommasta niin paljon, että perusti Sammakko-kustantamon.

Alkoi säännöllisen epäsäännöllinen runoklubitoiminta. Tuli kiertueita ja keikkoja ulkomaille. Mukaan liittyivät Esa Hirvonen, Jukka Hannula ja Juha Kulmala.

Naisia ei saatu patistettua lavalle kirveelläkään. Lopulta Pauliina Haasjoki, Reetta Niemelä, Jenni Haukio ja Heli Peltoniemi perustivat Grupo Kapustarinnan ja Lumooja-lehden. He alkoivat järjestää keikkoja ja esiintyä lavoilla.

Jo vuoden 1994 runoklubilla Huntersissa oli julkistettu historian ensimmäinen Tuli & Savu -lehti. Onkin varsin perusteltua puhua tuosta 16.6. järjestetystä klubista ns. Turun runoliikkeen tai vaihtoehtoisesti Turun koulukunnan alkupamauksena. Päivä on helppo muistaa, koska se on sama kuin James Joycen Bloomsday.

Mika Kivelä julkaisi varjon lailla omakustanteitaan, lopulta hänkin innostui nousemaan estradille, kun järjestettiin historian toinen Runoilijat estradille -koulutus. Vuosi oli 2000. Ensimmäinen järjestettiin 1995. Olin sattumalta järjestämässä molempia juttuja. Kun Mika Kivelä 2006 järjesti ensimmäisen Runo & Rock -klubin, olin sattumalta vuotta aiemmin ollut mukana järjestämässä TVO:n kanssa samannimistä klubia. Kivelä on herrasmies ja kysyi, että haittaako tapahtumien samannimisyys. Vastasin, ei haittaa. ”Runo” ja ”rock” ovat yhteistä omaisuutta, ei kukaan voi omia niitä laittamalla väliin ja-sanan.

Nyt kolmeminuuttinen on täynnä. Esa Hirvonen tai Juha Kulmala voi seuraavalla kerralla jatkaa tästä, jotta päästään Susinukke Kosolan ja Artemis Kelosaaren aikakauteen muutenkin kun näin aasinsillan kautta.

Kiitos teille ystävät ja kuulijat, ilman teitä liverunotoimintaa ei olisi – tai se olisi ainakin pirun paljon tylsempää!

Puerto Rico, Gran Canaria
Markku Innon kuolinpäivänä 7.1.2018

TAPANI KINNUNEN

lauantai 20. tammikuuta 2018

”Silkkaa punkkia joka rivi”

Tapani Kinnunen Kuumat raiteet (Robustos)

Ja sitten on käsillä Kinnusen trilogian viimeinen osa, aika lailla odotettukin sellainen. Sen kummemmin en käy juonta möläyttelemään, mutta kerronta on hienoa ja elämälle maistuvaa ja monessa kohtaa itselläni tulvivat mieleen liki 40 vuotta vanhat näkymät ja tunnelmat. Kirjan alussa ollaan lapsuuden ja varhaisnuoruuden ajassa, josta sujuvasti edetään monien herkullisten tapahtumien siivittämänä jos jonkinlaisiin sekoiluihin ja huomaamatta ns. täyskasvuisten maailmaan. Vapaakaupunki Christianiat, Viron reissut ja kohtaaminen Jouni Mömmön kanssa ovat murto-osa tätä hyvän tuulen iloittelua ja välillä naurattaa jopa ääneen. Se on ollut aika harvinainen ilmiö viime aikojen lukutuokioissa. Ostakaa tämä tai mielellään koko trilogia. Silkkaa punkkia joka rivi! Vaikea olisi kuvitella Hra Kinnusta joissain Finlandia-juhlallisuuksissa tai vastaavissa paskantärkeissä pönötystilaisuuksissa. Ja tämä laskettakoon ylitsevuotavan suureksi kehuksi! robustos.fi (Janza Jäppinen)

***

Yllä kokonaisuudessaan arvio Toinen Vaihtoehto -punklehden tuoreimmasta numerosta (#259). Janza Jäppinen on tehnyt uskollista työtä ja kirjoittanut arvostelun jokaisesta Suomi-trilogiani romaanista punkin arvostetuimpaan kotimaiseen julkaisuun. 



*** 

Poistun kirjailijankammiostani seuraavan kerran yleisön eteen 10.3.2018. Esiinnyn yksityistilaisuudessa Helsingissä yhdessä nuoruudentuttuni Tipi Haapalan kanssa. Minä esitän runoja, Tipi soittaa busukia.

Tipin kanssa reissattiin 1980-luvun lopulla Lontoossa, muistan vieläkin kuinka kartat repeilivät, kun meillä oli erimielisyyksiä lyhimmästä reitistä hotellille. Minä lähdin vasemmalle, Tipi oikealle. Tunnin kuluttua saavuimme yhtä aikaa hotellin eteen. Vähänkö nauratti!

*** 

Kuumat raiteet -kirjaani on vielä saatavana kustantajalta. On hienoa, että ihmiset tajuavat tilata teosta, jotta niitä on varaa julkaista lisää. Minä kirjoitan.



Turun Hannunniitussa 20.1.2018 

maanantai 15. tammikuuta 2018

”Kirja on esine, rock on asenne”

Luin perätysten Juho Hämäläisen kirjan Rautaratsun selässä – Rajuilman nousu, uho ja tuho (Docendo 2017) sekä Heikki Harman ja Tuula Kousan kirjoittaman teoksen Hector – Asfalttihippi (Otava 2017).

Kelpo kirjoja molemmat. Rajuilman tapauksessa kävi vähän kuin Mötley Crüesta kertovan kirjan kohdalla – kirja on paljon parempi kuin itse bändi.

Hectorin 1970-luvun tuotanto on taas sen verran kovaa valuuttaa, että vertaaminen muistelmien ja kohteen välillä on turhaa.

Herra Mirandos ja Hectorock I näyttivät pienen kaupungin pojalle suunnan, mihin elämää voi laajentaa.

Riemukseni huomasin, että Asfalttihipin kustannustoimittajana on ollut Jukka Hartikainen – asia käy ilmi tekijän kiitoksista!

Jukka on nuoruuteni tärkein kaveri, yhdessä koimme kielikurssit Brightonissa, interrail-matkat heti ylioppilaaksi kirjoittamisen jälkeen ja Pori Jazzit siinä välissä. Jukka esiintyy pienessä roolissa Suomi-trilogiani kahdessa ensimmäisessä romaanissa Noustiin kellareista (2014) ja Julkinen eläin (2015).



Turun Hannunniitussa 16.1.2018   

tiistai 9. tammikuuta 2018

”Tuossa punaisessa talossa Markku Into asui”

Palasin eilen Kanarian auringon alta harmaaseen, itäeurooppalaiseen maahan nimeltä Suomi. Markku Into kuoli, kun join palmupuun alla virkistäviä drinkkejä. Lähtö ei ollut yllätys.

Toukokuussa kannoin Untsun bukowskit kotini parvekkeelle, Richard Brautiganin Rommel Drives on Deep into Egypt -runokokoelma oli samoissa kasseissa.

Sairaus söi miestä. Kollega Juha Kulmalan kanssa autoimme Untsun vaimoa muutamissa pikku jutuissa muuton yhteydessä. Loppu jäi herran haltuun.

Olen iloinen uutisesta, että Joni Pyysalo on hoitanut WSOY:n kanssa Markku Innon Haikuvia. Ukkokodin pieniä runoja -kokoelman painokuntoon. Se tuskin jää kirjailijan ainoaksi postuumiksi teokseksi. Parin viime vuoden aikana julkaisematonta kamaa ehti syntyä, näin omin silmin.

Laitan alle runon, jonka kirjoitin Untsun ja vaimonsa Nummenpakan kodin viimeisenä päivänä. Runo ei ole ihmeellinen, mutta puolustaa paikkaansa dokumenttina. Aina, kun ajan bussilla keskustaan, se menee Untsun entisen kodin ohi. Nyt meillä on enää hänen tuotantonsa, mutta se riittää. Se on timanttia!

Kiitos Markku! Kiitos Mona!


***  


UNDERGROUNDIN PERINTÖ


Istun Markku Innon sohvalla.
Hän on viimeistä päivää kotonaan
ennen muuttamista palvelutaloon.
Asunto on puoliksi tyhjä, kirjahyllyt
täynnä harvinaisuuksia.
Untsun jalat eivät kanna, hän liikkuu
rollaattorilla ja pyörätuolilla.
”Iki-Pop osti kaikki äänilevyt, Markulle
jäi vain oma sinkkunsa”, Mona selittää.
”Se on merkittävintä
mitä olen saanut aikaan”, Untsu vitsailee,
hänen päänsä toimii hyvin.
Tapasimme baaritiskillä 1988,
puhuimme Bukowskista.
”Mulla on tämmöinen rivi Bukoja”,
Untsu kertoi ja levitti kätensä
kuin kertoisi kalavalhetta.
Tilasimme vielä yhdet,
Bukowskin kirjat siirtyvät
nyt hyllyyni.

        Turussa 22.5.2017

(Copyright Tapani Kinnunen)