lauantai 23. maaliskuuta 2019

Pohjoisen miehen normaali vittumainen virne


SEPPO KANSANOJA (18.12.1963–25.2.2019)


Tulit vastaan Kaskenmäessä, ja virneesi kiinnitti huomioni. Oliko se ylimielinen, epävarma vai molempia yhdessä? Kun näimme Tinatuopissa, päätin ottaa asiasta selvää. Paljastui, että kyseessä oli pohjoisen miehen normaali vittumainen virne. Sitten törmäsimmekin jo runohyllyjen katveessa kirjastossa, kyllä, runohyllyjen katveessa kirjastossa. Pistimme kirjallisuuden pakettiin kolmessa minuutissa. Sait kulttuurilautakunnan viiden tuhannen markan apurahan kitaravahvistimen ostamiseen. Heitimme läppää apurahanjakotilaisuudessa, olimme vähän päälle kolmekymppisiä Turun toivoja. Soitit kitaraa Planktonissa ja Inkvisitiossa, teit biisejä Juliet Jonesin Sydämelle, luit Linnaa, Päätaloa ja Huovista – ja kirjallisuutta viimeinen keskustelummekin Facebookissa koski. Puolustit ankarasti vanhan polven kirjailijoita kesken ihan toisenlaisen kirjallisuuskeskustelun. Talsin kirjastoon ja lainasin Inkvisition Toivo-CD:n, se sujahti kassiini Se-yhtyeen Banaanicongan ja Link Wrayn Guitar Preacher. The Polydor Years -tuplalevyn kanssa. Kun laitoin Toivon soimaan, Seppo oli jo kuollut. Pilven reunalta virnistää ihmisen kokoisen elämän elänyt väkevä pohjoisen mies.


***   


Mitä luen parhaillaan:

Annika Brusila: Takalukko, 2019, Kustannus HD
Markku Eskelinen ja Leevi Lehto toim: Suo, kuokka ja diversiteetti, 2018, ntamo
Teemu Helle: Kahden kaupungin runot, 2018, Robustos
Suonna Kononen (kirjoittaja) ja Olli Nurmi (valokuvaaja): Mystiset metsätyömiehet ja keskikalja-cowboyt: retkiä suomikantriin ja sen persoonallisuuksien pariin, 2018, Sammakko
Timo Lappalainen: Kultainen noutaja, 2005, Like
Antti Nylén: Häviö, 2018, Kosmos
José Saramago: Kertomus näkevistä, 2004, Tammi
Salla Tuomola: Viivakoodi, 2019, Kovasana Kustannus
John Williams: Stoner, 2015, Bazar
Lennon muistelee (haastattelijana Jann Wenner), 1971, Tammi


Turun Hannunniitussa 23.3.2019

perjantai 28. joulukuuta 2018

Juicen kirjasto


Kävin katsomassa Juice-elokuvan heti tapaninpäivänä. Minä annan leffalle kaikki tähdet, vaikka oikeasti se on kolmen tai kolmen ja puolen tähden arvoinen.

Juice Leskinen on suomalaisuuden ruumiillistuma, yhden miehen taiteilijatragedia ja -komedia. Taiteilija sairastui maksakirroosiin 38-vuotiaana, hän kuoli 56-vuotiaana, minä olen nyt sen ikäinen.

Kuuntelin 1970-luvulla murrosikäisenä poikana haltioituneena Leskisen levyjä, Per Vers, runoilija -LP pyörii levylautasella silloin tällöin vieläkin. 1980-luvun Juice Leskinen oli minulle jo ikoni, jonka levyistä en saanut enää kovin paljon irti.


***


Näin Juice Leskisen keikalla muutamaan otteeseen, lisäksi seurasin hänen sanailuaan Turun Kirjamessuilla 1999 sekä juontohommissa syntymäkaupungissani Joensuussa 1979.

Olen ikuistanut Joensuun vierailusta pätkän romaaniini Noustiin kellareista (Robustos, 2014).

Henkilökohtaisesti puhuin Leskisen kanssa vain, kun kävin kusella Aulabaarissa vuosituhannen vaihteessa. Hän istui Juice-patsaan alla tuoppi edessään, olin parin muun hepun kanssa matkalla runokeikalle Jyväskylään. Juice toivotti hyvää keikkaa ja kannusti meitä ”varastamaan koko shown”. Lisäksi hän vastasi kehuihini kehuilla.


***


Runokokoelmani Show Time (Sammakko, 1998) Juice arvosteli Soundiin 6/1999.

Se alkoi näin: ”Kinnusella on miettimistä, keskittyykö vastedes naimiseen vai runoiluun…”

Minulle oli oikeastaan yhdentekevää, mitä taiteilija Leskinen kirjastani kirjoitti, tärkeintä oli että kirjoitti!


***


Show Time on osa Juicen Viola-kotiin lahjoittamaa kirjastoaan. Se sijaitsee Pellavantorin laidalla, Tampellan kaupunginosassa, Tampereella.


Nopea katsaus kirjaston aakkostettuun luetteloon osoittaa, että siellä on muitakin teoksiani. Ennen kaikkea Juicen kirjasto on mahtava kattaus kotimaista laatukirjallisuutta.




Turun Hannunniitussa 28.12.2018




sunnuntai 4. marraskuuta 2018

Vihan Muna


Jos rahaa on, siitä ei tarvitse puhua.

Työrauhan kannalta raha on helvetin tärkeässä roolissa, lahjakkuus ja sinnikkyys ovat se pääoma, joka ei katoa. Raha katoaa, koska maito ja leipä maksavat, moniko kirjailija seisoo aamuisin leipäjonossa? Se on työnteosta pois.

Pitää tehdä myös sellaisia kirjoitushommia, joista tulee rahaa? Ehkäpä, mutta päätyö kirjoituskoneen ääressä ei salli kompromisseja, kirjailijan on kirjoitettava kuten parhaaksi tuntee ja tietää.

”Runous ei voi olla pienen porukan lippusten vaihtoa keskenään. Lukijoita tarvitaan.” (Pekka Kejonen)

Pusken tällä hetkellä runoa ja proosaa, katsotaan minkälaisia hedelmiä tulevaisuudessa puista putoaa.

”Jokainen eläin, joka etsii itse ravintonsa on luova. Kotieläimet eivät ole luovia. Niillä on ikuinen työehtosopimus.” (Pentti Saarikoski)

Epävarmuus kuuluu kirjailijan työhön. Sitä on kestettävä tiettyyn rajaan saakka. Mitä tapahtuu, kun se raja ylittyy?


***  


Esitin Bar Kukassa viikonloppuna uuden runoni, jota oli aiheen takia toivottu. Se kertoo turkulaisesta pyörätuolilla takaperin liikkuvasta syrjäytyneestä miehestä. Esitin runon yhdessä Turun ensimmäisen punkyhtyeen Vihan Munan kanssa, bändi oli toiminnassa 197779, mutta on nyt uudelleen aktivoitunut. Yhtyeen nimi on poimittu Jarkko Laineen nuoruuden romaanin sivuilta. Esittämäni runo purkitetaan Vihan Munan äänitallenteelle joulukuussa V.R. Studiolla Turun rautatieaseman kupeessa, jos mitään outoa ei tapahdu.

Turun Hannunniitussa 5.11.2018



perjantai 26. lokakuuta 2018

Meri pauhaa minussa

Palasin pieneltä kirjoitus- ja lomamatkalta Hanian kupeesta, Kreetalta. Minulla on salainen paikka, jossa runot syntyvät vaivattomasti. En tiedä mikä siinä on, mutta kahden viikon aikana kirjoitin seitsemän säilyttämisen arvoista runoa. Se on sama kuin kahden vuoden saldo Suomessa. Kirjoitan siis runoni hitaasti, vaikka ne syntyvät sitten lähes kertavedolla.

Meri pauhaa nyt minussa ja sinikantisessa vihkossani. Kirjoitan runot edelleen ensin kuulakärkikynällä ruutupaperille, tapa jolla aloitin lukiossa 1970- ja 1980-lukujen vaihteessa.

***

Hania on nyt tapetilla kotimaisessa kirjallisuudessa, kun Anja Snellmanin uunituore romaani Kaikkien toiveiden kylä (WSOY, 2018) sijoittuu kaupunkiin ja sen lähistölle.

Luen teoksen, kun aika on kypsä. Oma vanha kamuni asuu kaupungissa, hän meni sinne talonmieheksi reilu viisi vuotta sitten, eikä ole sen jälkeen poistunut kulmilta kuin kerran uusimaan vanhaksi menneen passinsa Ateenaan.

Talonmiehen hommia Pitkä-Jussi teki talven verran ennen heittäytymistään oloneuvokseksi ja kirjoittajaksi.

Hän on mitä parhain opas, kun vierailen kaupungissa. Pitkä-Jussi tietää kaikki Hanian salakapakat ja turisteilta suljetut korttelit.

*** 

Reissussa ollessani sain viestin, jossa oli linkki vuoteen 1998, aikaan ennen lavarunousbuumia. Oli kolmannen runokokoelmani Show Time (Sammakko, 1998) julkistusviikko Turussa. Olin myös vieraillut pääkaupungissa Kaken Pesula -televisio-ohjelmassa sekä valtakunnan pääuutislähetyksessä puhumassa katurunoudesta. Silloin nämä genrejaot tulivat, vierastin aluksi ”katurunous”-termiä, joka minuun liitettiin, mielestäni kirjoitin vain viriiliä runoutta tutkijankammio-runouden sijaan.

Esitän videopätkässä Show Timesta runot Roskaa ja Uudet kalusteet. Äänessä on myös Kapakkakarnevaalien tiedottaja Jari Nikkola, kuvissa vilahtavat runoilija Esa Hirvonen sekä Sammakon Seppo Lahtinen ja Riikka Majanen.

Kandee katsoa!


Turun Hannunniitussa 26.10.2018

tiistai 14. elokuuta 2018

Minä vastaan muut


”Bob Dylan ei tarvitse Nobelia, mutta Nobel-komitea tarvitsee Bob Dylanin.”

En ole varma lähteestä, mutta veikkaan että tuo sanottiin Pekka Gronowin 1960-luvun lopulla julkaistussa teoksessa.

Ahmin koulupoikana kaiken Dylania koskevan materiaalin käsiini, halusin myös oppia soittamaan Blowin’ in the Wind -biisin akustisella kitaralla. Olin 15-vuotias.

Sitten kuulin radiosta Isokynä Lindholmin laulun Keskellä kapinaa ja tajusin, että Suomella oli jo oma dylaninsa.

***

Hain kirjastosta Isokynän alkuaikojen tuotannon CD-boksin. Siinä on mukana Musiikkia-pitkäsoitto, Daven tuotannon rakkain levy. Yllätyin, kun luin taiteilijan muistelua: ”Musiikkia-levy tyrmättiin monessa paikassa täysin. Siinä oli jotain mikä ärsytti ihmisiä. – – – Mä en ymmärtänyt sitä silloin ollenkaan. Enkä vieläkään tajua. Se oli viimeinen kerta, kun kritiikki vaikutti muhun sillä tavalla. Masennuin joksikin aikaa. Ei sitä kuitenkaan kauan jaksanut olla masentunut. Sitten rupesin tekemään uusia juttuja.”

Pikkulinnut lauloivat, että Soundissa ilmestyneen lyttäävän arvostelun jälkeen hyvin alkanut levymyynti pysähtyi. Soundi oli aikansa ainoa varteenotettava musiikkilehti.

Onko kirjallisuudessa vastaavaa auktoriteettia? Hesari? Parnasso? Suomen Kuvalehti?

Jätän vastaamisen muille.

*** 

Isokynä Lindholmin masennus meni, Dylan sai Nobelinsa – valtakunnassa kaikki hyvin?

***

Seuraavat esiintymiset:

Maanantai 20.8.2018 klo17.00–18.00 Runokuu keskustelee: Suomalainen lavarunous ennen ja nyt, Kansallisteatterin Lavaklubi, Läntinen teatterikuja 1, Helsinki

Tiistai 21.8.2018 klo 20.30–21.15 Mikään ei katoa: Nihil Interit 25 vuotta. Väinö Kallio -sali, Hämeentie 11, Helsinki

Perjantai 5.10.2018 klo 12.00–13.00 Varsinais-Suomen Runokimara, Turun Kirjamessut, Turku




tiistai 10. huhtikuuta 2018

Jouni Mömmö ja Mana Mana

Olikohan se joulukuuta 1982, kun joensuulaisessa Shemeikka-ravintolassa Ismo Alanko, Jukka Orma, Jouko Hohko ja Affe Forsman hyppäsivät varoittamatta soittokamojen taakse ja vetivät sukkana Tuulelta vastauksen saan ja muita tulevia Sielun Veljien klassikoita. Yllätyskeikka kesti ehkä vartin. Sitten Jouni Mömmö meni kitaransa kanssa lattian tasalle rakennettuun esiintymispaikkaan ja veti sekavia lauluja: biisit vaihtuivat toiseksi soittajan itsekään huomaamatta, tempo nopeutui ja hidastui, laulu oli hyvin epämääräistä – Mömmö osasi ottaa instrumentista muutaman soinnun, mutta soitto oli rämpytystä. Hän oli kaupungin oma poika, joka mielellään roudaili bändejä. Nyt hän pyöri Ismo Alangon kehitteillä olevan kokoonpanon ympärillä – Ismo oli hajottanut maan suosituimman yhtyeen Hassisen Koneen aiemmin samana vuonna.
    Ravintolaillan päätteeksi Mömmö kantoi minut selässään Shemeikan raput alas, siinä oli ollut jotain vitsailua sitä ennen. Aamuyön puolella maestro ilmestyi vielä nakkikioskille ja pyysi jokaiselta paikalla olleelta markkaa, jotta voisi ottaa taksin kotiinsa. Harvalla oli siinä vaiheessa enää markka, joten Mömmö painui yöhön. Yritin seuraavalla tapaamisella moikata heppua, mutta hänen katseensa harhaili. Huhuttiin että hän kävi lataamossa ottamassa hoitoja, joku lauloi että Mömmö kuuli ääniä. Sitten näin hänet liftaamassa Jyväskylän Puistokadulla ja ajamassa tandemilla Turun jokirannassa. Viimeinen havaintoni on kesältä 1991, kun Mömmö oli Pasi Raappanan bändin keikalla Turun Iskerissä. Panin merkille hänen Iron Maiden -teepaitansa. Katse leijaili katonrajassa.
    Noiden tapahtumien väliin mahtuu Jouni Mömmön historia Silmienvaihtajat ja Mana Mana -yhtyeissä. Jälkimmäinen levytti kotimaisen raskaan rockin klassikko-LP:n Totuus palaa. Kiitos asiasta kuuluu pitkälti Otra Romppaselle, joka sai Mömmön biisiaihiot toimimaan. Otran kitarointi on oma lukunsa, Mana Mana toimi kitarataiteilijan sovitusten ja pyörteisten kitaravallien ansiosta. Melodiat ja vastamelodiat – Jarkko Martikainen sanoisi sen kauniimmin.
    Kaikki tämä palautui mieleeni, kun luin H. S. Arkon mainion Totuus palaa. Jouni Mömmön maailma -kirjan (Like, 2018). Se on suositeltava teos, jossa ei liikaa romantisoida päähenkilön henkistä tilaa: kun psyykkisesti epävakaa persoona alkaa vetää LSD:tä ja muita huumeita, on vaikea sanoa oliko muna ennen kanaa. Luulen, että Mömmön persoona oli hajalla jo ennen sen lopullisesti hajottaneita päihdetrippejä.
    Mitä minulle jäi käteen Mömmöstä muuta kuin Totuus palaa -LP? Ainakin Kevin Coyne -rintamerkki, jonka Jouni Mömmön sisko minulle välitti. Outi kertoi, että hän oli alun perin saanut napin veljeltään, joka sai sen Joensuun Urheilutalossa keikalla olleelta Kevin Coynelta. Myöhemmin ajattelin, josko merkki sittenkin oli kulkeutunut minulle Outin toisen veljen eli Antin kautta… eipä tuolla niin väliä.

Turun Hannunniitussa 10.4.2018


maanantai 19. helmikuuta 2018

Vielä pari sanaa Markku Innosta, eli kummalta puolelta muna todella paistetaan?

Jarkko Laineen ja Markku Innon kirjojen kautta minä tulin runouteen. Siten löytyivät myös Charles Bukowski, Richard Brautigan ja Jack Kerouac – vain muutamia nimiä mainitakseni.

Nyt molemmat esikuvani ovat siirtyneet yläkerran kirjoituspöytien äärelle.

Muistelin hieman Markku Intoa eli Untsua hänen siunaustilaisuutensa jälkeen pidetyssä tilaisuudessa Ravintola Koulussa.

Virallisempi muistotilaisuus oli Turun Kaupunginkirjastossa 18.2.2018, mutta koska silloin olivat myös synttärini, poikkesin tilaisuuteen vain lyhyesti.

Itse asiassa nuoren vahtimestarin käsi nousi ovella eteeni, koska muistomatinean Studio-tila oli täynnä. Sain puhuttua itseni sisälle ja siellä oli kuin olikin vielä yksi tuoli vapaana.

Tilaisuudessa Joni Pyysalo puhui kauniisti Untsun tuotannosta. Yhtä paljon kuin täysverisen kirjallisuusmiehen sanat, minua kuitenkin kiinnosti myös se, mitä ei sanottu.

Untsu oli ehkä pikkuporvarillinen kielianarkisti, mutta läpi 1990-luvun, jolloin enempi olin hänen kanssaan tekemisissä, hän myös eli hurjasti.

Kun Untsu kirjoittaa ”jo lapsena kavahdin huonoa käytöstä”, se ei tietenkään tarkoita, että Untsu olisi eläessään ollut koko ajan hyväkäytöksinen herrasmies.

Paskan marjat! Muistan, kuinka painimme pöydän alla lattialla Wanhassa Portissa, kun Untsu oli vielä alle 50-vuotias. Toiminnan päätteeksi Untsu tarjosi oluen.

Markku Into julkaisi esikoisensa Tuonela Rock 1971. Sitä ennen hän oli debytoinut Ryhmä 67 -antologiassa. Hänen lahjakkuutensa oli tiedossa. Ei siis ihme, että Kosti Sironen yltyi suorastaan hurmiolliseksi, kuvatessaan Barbarella-romaanissaan (Otava 1970) Untsua:

” - - silloin kun Aronpuron Kari vieraili usein Markku Innon luona Turussa ei ollut vielä kuin Jakke, Markku Into on kaupungin kulttuurielämän salaperäinen mahtimies, Into viihtyy Hämeenpielessä ja Innolla on aina iso hovi mukanaan siellä, Mauri Antero ja Kesäläinen ja Parkot ovat hänen ystäviään, Innolla on arvokas radioääni ja hän tietää kaiken englanninkielisestä kirjallisuudesta, Into on meitä kaikkia ylempänä, Innolla on maailmanpoliittinen taju, Into on yleismaailmallinen ja siksi hänestä tuntuvat naurettavilta pienet runonnakertajat, Into hyökkää suoraan päälle eivätkä kustantajat tahdo julkaista hänen underground-runojaan, me elämme vielä kansallista kivikauttamme, me olemme vielä jäässä ja huhmeessa, meidän älymme kulkee totunnaisia latuja, täällä on muutama terävä veikko, heidän älynsä lentää salamana ja poukkoilee asiasta toiseen, nämä veikot puhuvat joskus tuntikausia itsekseen pelkästä huvista, tällainen älynleimaus on Markku Into, kestää vielä vuosia ennen kuin kustantajat kilpailevat hänen rajujen runojensa kustantamisesta - - ” (s. 178–179)

Kosti Sirosen kuvaus Untsusta jatkuu, jatkuu… kiinnostuneet voivat hakea kirjan kirjastosta.

Turun Hannunniitussa 19.2.2018