keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Mukkulan henki Suomi 100 -juhlavuonna

Vierailin Lahden kansainvälisessä kirjailijakokouksessa. Edellinen kerta oli 2001. Tasaisen vauhdin taulukolla seuraava kerta on 2033. Olen silloin 71 vuotta. Luultavasti yhä potkin lavalla mikrofoneja seiniin, en vain enää muista minkä takia.

Puutarhajuhlissa puhuttiin, että tämä oli ensimmäinen kerta, kun Helsingin Sanomat ei lähettänyt edes kesätoimittajaa tekemään raporttia kokouksesta. Helsingistä on pitkä matka Lahteen, Turusta selvästi lyhyempi, koska Jaakko Mikkola teki ansiokkaita juttuja kokouksesta Turun Sanomiin.

Esitin ravintola Tirrassa runojani parinkymmenen vuoden takaa. Syynä vanhojen runojen esittämiseen oli Anselm Hollon aikoinaan tekemät käännökset. Yleisö ymmärsi suomea ja englantia.

Paljastin yleisölle, että alla olevassa runossa ”Saarikoski” on paitsi runoilijan, myös paikan nimi. Saarikoski sijaitsee Siikaisissa, josta Reijo Mäki on kotoisin.

Lahden kokouksen kirjailijavieras Andy Willoughby tulkitsi runoni englanniksi. Taisimme heittää yleisön sekaan tuolin.

---

SAARIKOSKI

Matkalla Poriin
juon Koskenkorvaa
pullonsuusta.
Runoilija kuskina.
Sininen Mazda.
Kusen hankeen
taukopaikalla.
Katson hirvenjälkiä.
Metsässä voisi asua
jos olisi viinaa.

(runokokoelmasta Tupakoiva munkki, 1996)



SAARIKOSKI

On my way to Pori
I drink Finlandia vodka
straight from the bottle.
A poet is driving.
A blue Mazda.
At a rest stop
I piss in the snow.
Look at moose tracks.
As long as you had some booze
you could live in these woods.

(käännös Anselm Hollo)





Turun Hannunniitussa 21.6.2017


perjantai 2. kesäkuuta 2017

Curriculum Vitae ja Kuumat raiteet

Suomi-trilogiani päätösromaani Kuumat raiteet ilmestyy syksyllä. Olen nähnyt kansikuvan ja alustavan taiton. Mietin jälleen kerran, miten olen pystynyt kirjoittamaan tuon kaiken? Olen aina tulisilla hiilillä tässä vaiheessa hanketta.

Yhteistyö Kustannusliike Robustoksen kanssa toimii hienosti. Kustannussopimus allekirjoitettiin helmikuussa, ja siinä mainituista asioista pidetään kiinni. Taattu ennakko napsahtaa kohta tilille.

Pääsen grillille vetämään lihapiirakan höyrymakkaralla. Kaikki mausteet kiitos – ja sipuli paahdettuna!






TAPANI KINNUSEN TUOTANTO


Runoteokset

Nauru pimeästä huoneesta (1994)
Tupakoiva munkki (1996)
Show Time (1998)
Alaskan runot (2001)
Pyhä kankkunen (2004)
Hard Core (UK, 2006)
Englantilainen keittiö (2007)
Amerikkalainen parranajo. Runot 1994–2009 (2009)
Haitin runot (2013)
Ranskalainen suudelma (2016)


Romaanit

Suomi-trilogia:
Noustiin kellareista (2014)
Julkinen eläin (2015) 
Kuumat raiteet (2017)

maanantai 8. toukokuuta 2017

”Ei kermaperseille!”

Syksyllä ilmestyvä Suomi-trilogiani kolmas romaani on siinä vaiheessa, että odotan pikku hiljaa kansikuvaa ja taittoa tsekattavaksi.

Fontti, kansi, taitto… niissä on aina oma jännityksensä.

Olen ehdottanut jotain, mutta viime kädessä kansitaiteilijalla ja taitosta vastaavalla on vapaat kädet.

On pelkästään hyvä, että useampi tekijä jättää lopulliseen teokseen puumerkkinsä. En ole omavarainen luovuuden suhteen, en edes yritä olla.

Romaanin vanhimmat kuvaukset ovat 1970-luvun alkupuolelta, tuoreimmat loppuvuodesta 2013.

Trilogian erikoisuus on, että teokset voi lukea missä järjestyksessä tahansa lukukokemuksen kärsimättä.


Suomi-trilogia
Noustiin kellareista (2014)
Julkinen eläin (2015)
Kuumat raiteet (2017)


Kirjat voi tilata linkistä:



(otsikko on Janza Jäppisen kirjoittamasta arvostelusta Julkisesta eläimestä Toinen Vaihtoehto -punklehdessä #256)


tiistai 11. huhtikuuta 2017

Poikkitaiteellinen runous

Muutaman tunnin kuluttua luen runoja boheemissa turkulaisbaarissa. Kyseessä on kenties kaupungin berliiniläishenkisin mesta, Bar Ö.

Ajattelin lukea runot ihan selvin päin, katsotaan onnistuuko. Mikrofonia en ainakaan potkaise.

Mietin sitä helvetinmoista määrää kotimaista runoutta, jota luin vuoteen 2000 asti. Miten se on vaikuttanut minuun – ainakaan mikään sen jälkeen kirjoitettu ei oikeastaan ole vaikuttanut, jos rehellisesti sanon.

On ollut hakukonerunoutta, kokeellista runoutta, käsiterunoutta ja kuvataiderunoutta. Se kaikki tuli nähtyä jo nuorena Taide-lehdestä. Luin niitä Joensuun kaupunginkirjastossa ja taidemuseossa.

Arvostan pelkistettyä ilmaisua, josta olennainen välittyy. Viime kädessä kysymys on aina rakkaudesta ja kuolemasta – siis elämästä.

Kirjoitan, siis elän.


Turun Hannunniitussa 11.4.2017 

perjantai 7. huhtikuuta 2017

Kanonisoidut runot ja maanalainen proosa

On kunnia olla mukana Jenni Haukion kokoamassa suomalaisen runouden antologiassa Katso pohjoista taivasta (Otava, 2017). Runoni teoksessa on Punkkarit, ja sen pääosaan nousevat perheeni marsut Iggy ja Rotten. Vaikka marsut ovat englantilaista sukujuurta ja ladyja, ovat ne nyt kanonisoitu osaksi suomalaiskansallista kulttuuria.

Myöhemmin keväällä julkaistaan Sinikka Vuolan toimittama eroottisen runouden antologia Olet täyttänyt ruumiini tulella (WSOY, 2017). Olen mukana kolmella runolla, niistä ehkäpä myöhemmin.

Teoksen julkistustilaisuus on Villa Kivessä (Helsinki) 4.5.2017. Olen menossa paikan päälle.


*** 


Toinen Vaihtoehto on punkpiireissä arvostetuin edelleen ilmestyvä alan julkaisu. Sen tuoreimmassa numerossa 256 on arvostelu Suomi-trilogiani toisesta romaanista. Lehti tuli painosta vähän myöhässä, kun päätoimittajalta paloi talo ja maallinen omaisuus sen mukana.


Tapani Kinnunen – Julkinen eläin (Robustos)

Aivan loistava homma. Nyt jo käsillä Kinnusen trilogian toinen osa ja menokin suunnilleen edellisen Noustiin kellareista -teoksen kaltaista, mukavasti asosiaalisen elämöinnin puolesta puhumista. Kirjan tarinassa ollaan maantieteellisesti valuttu Itä- ja Keski-Suomen kautta entiseen pääkaupunkiin Turkuun ja herkullisia tuokiokuvia tarjoillaan tälläkin kertaa. Tuntuu jopa siltä, että seikkailut ja kohellukset ovat edellisosaakin tiukempaa tavaraa. Kerrontatyyli on minunkin kaltaiselle pölvästille kerralla uppoavaa ja turhat krumeluurit on poljettu suosiolla maanrakoon. Puheet bukowskimaisuudesta eivät ole perusteettomia, sen verran sanallinen säilä viuhuu eikä nauruntyrskähdyksiltäkään voi välttyä lukiessa. Tähän voisi tunkea kaikkia mahdollisia superlatiiveja, mutta erittäin vahvasti suosittelen ostamaan ja lukemaan tämän kuin myös edellisenkin. Trilogian päätöstä odotan vähintäänkin innolla. Ei kermaperseille! robustos.fi (Janza Jäppinen)


***


Seuraava keikka tiistaina 11.4.2017 Bar Ö:ssä, Turku.



lauantai 18. maaliskuuta 2017

Ilmestyyhän kirja-arvostelujakin

Männä syksynä ilmestyneestä yhdeksännestä runokokoelmastani Ranskalainen suudelma on ilmestynyt arvostelut Turun Sanomissa, Karjalaisessa, Kauppalehti Optiossa, Kiiltomadossa – ja nyt viimeksi Demokraatissa. Matti Saurama on seurannut uraani esikoisestani Nauru pimeästä huoneesta (1994) lähtien, hän on kirjoittanut arvostelut kaikista julkaistuista kirjoistani Demariin eli nykyiseen Demokraattiin. Nostan hattua, tähän ei Pravda pysty.

Reuhurunoilija Kinnusen ryhdikäs tasaantuminen

KIRJAT
Tapani Kinnunen: Ranskalainen suudelma
Runoja, 63s., Savukeidas

Tapani Kinnusen runoilijakuva saa uusimmassa teoksessa uutta väriä. Avautuminen on muutakin kuin paljastelua.
Kokoelman runoissa on usein selkeä juoni tai henkilökuva, tapahtumat juoksevat kohti viimeisiä rivejä. Silti säejono ei ole kuivettunut tai joutava. Kinnunen on löytänyt itsestään maltillisen suoraanpuhujan.
Tekijällä on entistä avoimempi huumorinhäive kasvoilla. Miellyttävyys ei riko karskin miehen en face -kuvaa. Ote ulottuu aina hassutteluun asti, kuten kirjailija Dan Fantea seurattaessa.
Pysäytyskuviksikin Kinnusen runoja voisi kutsua. Niissä on tehokas päätössäe. Lukijalle tulee mietittävää, kun henkilöt tai henkilö tai tapahtuma saavat yhteenvedon. Ollaan kaukana itsetehoisesta nostatuksesta, runon päätössanat kun eivät ole pakollinen kuittaus tai väkisinmaattu laveri.
Elävyys ja irtonaisuus on uutta Kinnusen runoasussa. Inhimillinen elämä saa runoissa arvoisensa kehykset. Tavanomaisuus nousee esille, vahvuus ei pysähdy hauikseen tai pisteleviin sanapiikkeihin. Hyvästä esimerkistä käy kahden blondin junakeskustelu tulevasta illasta.
Kinnusen kuvakulmat ja metaforaviittaukset osuvat nyt paremmin kuin koskaan. Turhan puristelun aika on ohi, tekijä luottaa yhtä lailla sanan itselliseen etenemiskykyyn kuin lahjakkuuteensa. Joskus ohikiitävän runon piirre muistuttaa lukijaa piankin sivun kääntämisen jälkeen.
Tekijän oma elämä on edelleen runon fokuksessa vahvana, mutta nyt Kinnunen tuntuu uskovan siihen ilman ylenmääräistä kohkaamista ja keinotekoistakin ekshibitionismiä. Ja kas, voima siitä vain kasvaa.
Matka, olkoonkin kulunut metafora, on myös Kinnusen runon kantava piirre. Hän astuu surutta yli rajojen, mutta ei tee siitä sen suurempaa huomiota. Materiaalia vain, kulkeminen on erinomainen sytyke.
Loppuosan luku ulkomailta on kuin tiivistejuice. Runo puristuu muutamaan terävästi poreilevaan purkitukseen.
Suomi-runossa kotimaa värjäytyy lämpimästi ulkomaalaisen miehen ja runominän välisessä keskustelussa. Vinoilusta ei ole hiventäkään, huolimatta ymmärtämisongelmista tai asioiden reippaasta karkaamisesta käsistä.
Yksi keskeinen piirre on sympatia kuvattavia kohtaan. Sitähän Kinnunen on aina osoittanut, mutta nyt erityisen näyttävästi. Se taas tarkoittaa sitä, että kun itse vetäytyy ja jättäytyy taaemmas, runo saa uutta kantavuutta. Myötätuntoisuus kerronnan kohteisiin on kestävää, oppinut tekijä ei lankea banaliteetteihin tai kompastu (enää) ylisanoihin.
Idolitkin saavat mannaa osakseen, kun minä painaltaa Genesiksen konsertin jälkilöylyihin. Siinä tulevat esille tekijän mielenlaadun uudesti heränneet piirteet, hyökkäämättömyys ja tyhjän itsekorostuksen hylkääminen. Mies toteaa ainutkertaisesta kokemuksesta vain, ”ettei meitä kotona kukaan usko”.
Samaa jännää kohteliaisuutta (juuri sitä totisinta itsevarmuutta) voi tavata muidenkin runoissa vastaantulevien henkilöiden kohdalla. Päähenkilö ei todellakaan ole korostetun ylivertainen, runo antaa auliisti tilaa toiselle. Kinnunen on niissä kohdin tarkka havainnollistaja, asioiden ja luonteenpiirteiden muistiinmerkitsijä.
Yksi keskeinen asia vielä Ranskalaisessa suudelmassa on suhde kotikaupunkiin. Turku elää runoilijassa ja elättää runoilijaa. Kokoelman lopussa on rakkaudentunnustus Riikalle, vaimolle. Kaunis on lähellä, kunhan sen vain huomaa.
Tapani Kinnusen kokoelma on uudesti herättävä omakuva, kaikkinensa, sairauksineenkin. Kuvakirjaa on miellyttävä selata, siihen uppoutuu kuin huomaamatta. Sivuille pysähtyy ja palaa tuon tuosta takaisin.
Runojen sarjasta koostuu värikäs, peräti ystävällinen rapsodia. Silti se on kaikkea muuta kuin naiivi tai ryhditön. Siinä on tervettä itsetuntoa ja voimaa.
”Olen menestynyt raskaan sarjan runoilija”, toteaa tekijä itsestään. Totta, ainakin toinen puoli. Pienestäkin ja kevyen tuntuisesta saa suurta. Kyse on sanottavan painosta.
Matti Saurama


Kirja saatavilla kustantajan verkkokaupassa

sekä hyvin varustetuista kirjakaupoista ja kirjastoista kautta maan.

Turun Hannunniitussa 18.3.2017




maanantai 13. maaliskuuta 2017

Runo nousee lavalle ja hikoilee

Luin ensimmäisen kerran runojani yleisölle 1980-luvun alussa kirjastossa Joensuussa. Minulla oli kokoelman verran valmiita runoja ja isot kierrokset suuren kustantamon kanssa. Kävin lounaalla Bulevardilla.

Runoja ei koskaan julkaistu. Ne menestyivät valtakunnallisissa kirjoituskilpailuissa, mutta jäivät Nuoren Voiman, Karjalaisen ja parin antologian sivuille. Esiinnyin Nuorison Taidetapahtuman 1983 palkintoleirin juhlassa paiskoen yleisöä tyhjillä oluttölkeillä, olin turhautunut. Olin kuin yhden miehen kävelevä punkbändi, joka haistatti paskat kaikille.

Kymmenen vuotta myöhemmin julkaisin esikoiseni Nauru pimeästä huoneesta (Pahan Kukka 1994) ja päätin painaa homman läpi. Kokoelmaa seurasivat Tupakoiva munkki (Pahan Kukka 1996) ja Show Time (Sammakko 1998). Olin aloittanut kovan keikkailun runojeni kanssa, maine kasvoi. Sammakon Seppo Lahtinen lakkasi puhumasta minulle, ja jouduin vaihtamaan kustantamoa. Julkaisin Alaskan runot (Enostone 2001), mutta olin jo aloittanut yhteistyöni Ville Hytösen ja Savukeidas-kustantamon kanssa. Pyhä kankkunen ilmestyi kyseiseltä kustantamolta 2004. Sen jälkeen kaikki kotimaassa julkaistut runokokoelmani ovat tulleet Savukeitaalta.

Pieneen muisteloon minut kirvoitti Harri Hertellin kokoama Lavaruno-opas (Savukeidas 2017), jonka julkistustilaisuus on Café Mascotissa Helsingissä 23.3.2017. Olen yhtenä monista stagella tuossa iltatilaisuudessa.

Aiheesta ennakkoon Yle Radio 1 Kultakuume (ohjelma kuunneltavissa linkistä):

--- 

Café Mascot (Neljäs linja 2, Helsinki) torstaina 23.3.2017. Vapaa pääsy!

Illan arvioitu esiintymisaikataulu

18-19 Aleksis Salusjärvi ja Harri Hertell keskustelevat Lavaruno-oppaasta 
19.00-19.15 dj Jatsi-J
19.15-19.25 M.A. Numminen pitää avajaispuheen
19.25-19.40 Kasper Salonen
19.40-19.55 Elsa Tölli
19.55-20.10 Sipulijaska
20.10-20.25 dj Jatsi-J
20.25-20.40 Aura Nurmi
20.40-20.55 Pihla Heikintytär
20.55-21.10 Harri Hertell
21.10-21.25 dj Jatsi-J
21.25-21.40 Pietari 
21.40-21.55 Tapani Kinnunen
21.55-22.10 dj Jatsi-J
22.10-22.25 Dxxxa D
22.25-22.40 Illmari
22.40-01.30 dj Jatsi-J